Minulla on hieno työ, monimuotoinen työyhteisö, ihanat työkaverit ja mielenkiintoiset opiskelijat. Työssäni en edelleenkään tapaa asiakkaita vaan nuoria, aikuisia, opiskelijoita, oppilaitoksen työntekijöitä ja ennen kaikkea kiinnostavia ihmisiä. Siis tavallisia ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat hakeutuneet tai eksyneet diakonin luo. Aloitin tässä tehtävässä lokakuussa 2006 ja viran sai maaliskuussa 2007. Minulla on juuri alkanut 13. vuosi tässä työssä. Uskallan sanoa, että minulla on jonkinlainen näkemys ja kokemus ammatillisen kentän tilanteesta.
”Ammatillinen koulutus uudistetaan osaamisperusteiseksi ja asiakaslähtöiseksi kokonaisuudeksi. Lisäksi lisätään työpaikoilla tapahtuvaa oppimista ja yksilöllisiä opintopolkuja sekä puretaan sääntelyä ja päällekkäisyyksiä.” Toimintasuunnitelma strategisen hallitusohjelman kärkihankkeiden ja reformien toimeenpanemiseksi (2015) Edellä kirjoitetut sanat kertovat ytimen koko Suomea ravisuttaneesta ammatillisen koulutuksen reformista. Uudistukset tulivat voimaan vuoden 2018 alusta.
Wau. Kuulosti tosi hyvältä, vai mitä. Että ihan asiakaslähtöistä. Ja yksilöllistä. Ja ennen kaikkea osaamisperusteista. No… Mitä nämä kyseiset termit ovat tarkoittaneet ja miten näyttäytyneet tosielämässä oppilaitoksilla, työpaikoilla, työntekijöiden arjessa ja opiskelijoiden jokapäiväisessä elämässä?
Työssäni tapaamani ihmiset tulevat useimmiten luokseni surun, murheen, väsymyksen tai arkipäivän haasteiden vuoksi. Tästä syystä kirjoituksessani tulen tuomaan esille reformin mukana tulleita ongelmatilanteita enkä niinkään parannuksia. Tämä selvennykseksi lukijoille.
Reformi toi ongelmia
Suurimpia reformin mukanaan tuomia seuraamuksia ovat olleet: ryhmäkokojen kasvaminen, lähiopetustuntien huomattava väheneminen, opetusryhmien lisääntynyt monimuotoisuus, opetuksen pirstaloituminen, työssäoppimispaikkojen saannin vaikeutuminen, opetushenkilökunnan vaihtuvuus, tukihenkilöstön suhteeton kuormitus (erityisesti opinto-ohjaajien työtaakka on lisääntynyt moninkertaisesti), opetusalojen siirtyminen toimipisteistä toiseen esimerkiksi ryhmäkokojen alati muuttuessa, opiskelijoiden hämmennys opiskelukokonaisuuden itseohjaamisesta ja yhteisöllisyyden heikkeneminen. Tässä ”muutamia” aiheita, jotka esiintyvät yleisimmin oppilaitoksissa käymissäni keskusteluissa ja ohjaustilanteissa.
Hyvin moni työntekijä ajattelee, että suoraan peruskoulusta siirtynyt ammatillinen opiskelija ei ole kykenevä sen laajuiseen itseohjautuvuuteen mitä ammatillinen koulutus nykyään edellyttää. Osa on hakusessa myös itse valitsemastaan alasta, työn sisällöstä ja omasta kiinnostuksesta alaa kohtaan. Kun tähän lisätään vaatimukset omaehtoisesta opiskelusta, omaehtoisista työssäoppimispaikkojen hakemisista ja itsenäisestä tutkintokokonaisuuden rakentamisesta on soppa valmis. Opiskelija väsyy, ahdistuu ja turhautuu. Liian monella alalla valmistuvien osuus on pienempi kuin puolet aloittaneista. Tähänkö meillä on varaa?
Opiskelijoista on pidettävä huolta
Sama tilanne on henkilöstön puolella. Olen usein oman työni esittelytilanteissa kertonut miten opetushenkilöstö (mm. ryhmänohjaajat) mielellään auttavat opiskelijaa ongelmatilanteissa. Tosi asia kuitenkin on, että heidän aikansa, koulutuksensa ja tehtävänsä ei ole varsinaisesti ratkoa opiskelijan arkipäivän mutkia. Ryhmänohjaajille on osoitettu viikkotyötuntimäärästä 1-2 tuntia aikaa tehdä ryhmänohjaajan tehtäviä. Tämä oli jo ennen reformia aivan riittämätön aika ja edelleen opetushenkilökunta joutuu venyttämään edellä mainittujen töiden tekemistä omalle vapaa-ajalle.
Suomi tarvitsee kädentaitajia. Meillä on lukuisia ammatteja joiden ansiokkaita osaajia emme edelleenkään osaa arvostaa ajoissa. Teollisuus kaipaa lisää hitsareita. Tieliikenne kaipaa lisää ammattikuljettajia. Leipomot kaipaavat uusia ennen kukonlaulun aikaan herääviä leipureita. Yhä suureneva vanhusväestömme tarvitsee hyviä hoitajia. Emme tule toimeen ilman LVI-asiantuntijoita, sähköasentajia, maalareita, logistiikan ammattilaisia, merkonomeja, datanomeja, kampaajia, vartijoita, rakennusmiehiä, koneistajia… Listaa voisi jatkaa melko pitkälle. Uudistuksia tarvitaan. Mutta myös uudistusten arviointeja. Ja jos asia ei olekaan parantunut entisestä, niin silloin on syytä tehdä johtopäätöksiä tapahtuneesta ja tehdä korjausliikkeitä. Haluammehan pitää opiskelijoistamme huolta?
Hanna Koivisto
Oppilaitosdiakoni
Tampereen seurakuntayhtymä
Tampereen ammatilliset oppilaitokset
(Kuva: Hannu Jukola)
