Helsingissä seurakunnat, kaupunki ja järjestöt etsivät parhaillaan yhdessä ratkaisua elintarvikeavun jakamiseen. Muutostarvetta on perusteltu mm. sillä, että leipäjonossa seisominen ei ole ihmisarvon mukaista. Tavoitteena on miettiä monimuotoisempaa toimintaa, jossa ruoanjakelun lisäksi on yhteisöllistä ruokailua ja esimerkiksi sosiaalipalveluja. Tämä viesti ei kuitenkaan tavoittanut ruokajonoissa olevia. Ihmiset ovat olleet huolissaan, että apu loppuisi tai muuttuisi toiminnaksi, joka ei kaikille sovi. Moni on myös pettynyt siihen, että heitä ei ole kuultu asiassa.
Elintarvikejakelun kehittäminen, ja etenkin yhdessä asianomaisten itsensä kanssa, on tarpeen. Samalla jää kuitenkin ehkä nostamatta esiin varsinainen tavoite, joka 1990-luvulta lähtien on toiminnassa ollut: perusturvaa tulisi parantaa, jotta kenenkään ei tarvitsisi joutua turvautumaan elintarvikeapuun.
Diakoniassa on jo pidempään osattu olla kriittisiä omalle diakoniselle toiminnalle, sen motiiveille ja vaikutuksille. Edistämmekö esimerkiksi omilla hyvää tarkoittavilla ja tekevillä toimillamme hyvinvointiyhteiskunnan muuttumista hyväntekeväisyysyhteiskunnaksi. Jotkut varovat jopa käyttämästä auttamissanastoa, koska tiedostavat siihen sisältyvän alistamisen ja toisen puolesta tietämisen ja tekemisen riskin. Aina ei tee hyvää tehdä hyvää.
Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson on pyrkinyt osoittamaan tuoreessa kirjassaan Hyvän tekemisen markkinat (2017), että kansainvälisen auttamisen alalla toimivat kansalaisjärjestöt ovat vahvasti kytköksissä uusliberalistiseen ideologiaan. Teos on huolellisesti ja taiten kirjoitettu, siinä esitetyistä näkemyksistä on tarpeen käydä julkista keskustelua. Vaikka Johansson tarkastelee kansainväliseen auttamiseen keskittyneitä järjestöjä, näkökulman voi laajentaa muutettavat muuttaen kansallisesti toimiviin sosiaali- ja terveysalan järjestöihin, myös diakonia-alan toimijoihin.
Johanssonin mukaan järjestöjen dilemma on seuraava. Järjestöjen auttamistyö on kasvanut uusliberalismin kasvun myötä ja ansiosta. Ne voivat siis tehdä aiempaa enemmän hyvää. Samalla järjestöt ovat kuitenkin kytköksissä poliittistaloudelliseen järjestelmään, joka itsessään tuottaa maailmassa epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta. Amnestyn toiminnanjohtajana Johansson tunnistaa tämän ristiriidan omassa työssään ja toivoo, että järjestöt nostaisivat sen julkiseen keskusteluun. Tällä hetkellä järjestöt pelaavat peliä säännöillä ja kehyksissä, jotka tiedetään ongelmallisiksi, mutta joita ei pyritä aktiivisesti kritisoimaan eikä muuttamaan. ”Hyväksymällä varsin kritiikittömästi uusliberalismin järjestöt eivät ole luomassa globaalia hyvinvointia…vaan ne ylläpitävät lahjoittajien almujen varassa toimivaa valikoivaa hyväntekeväisyyttä.”
Humanitaarista etiikkaa tutkinut Hugo Slim tarkastelee järjestöjen oikeutusta omalle toiminnalleen siitä käsin, millä tavoin niissä puhutaan kärsimyksestä (köyhyydestä). Puhuuko itse uhri, kärsivä, vai puhutaanko kärsivän kanssa, kärsivien puolesta vai yleisesti kärsimyksestä. Johansson peräänkuuluttaa uutta globaalia solidaarisuusliikettä ja painokkaampaa keskittymistä vaikuttamistyöhön itse järjestelmän muuttamiseksi. Tämä merkitsee esimerkiksi sitä, että kun elintarvikejakelua kehitetään, sitä tehdään yhdessä asianomaisten kanssa ja että siinä erottamattomana tavoitteena on yhteiskunnallisen epäkohdan rakenteellinen korjaaminen. Leipäjonoihin liitetty häpeä ei ole ruokakassia jonottavien vaan yhteiskunnallisten päättäjien häpeää.
Kalle Kuusimäki, johtaja, diakonia ja sielunhoito, kirkkohallitus
(Kuva: Raili Suviranta)
