Vuoden 2023 alussa uudet maakunnat ja sote-alueet aloittivat toimintansa. Tämä uudistus sisältää sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatioiden, yksiköiden ja ammattilaisten suunnittelemia ratkaisuja ja toimia, joiden avulla pyritään eheyttämään sekä yhdistämään asiakkaiden palvelukokonaisuuksia. Toimintaympäristön muutos ja palvelujen mahdollinen yhteensovittaminen tai yhteistyö koskettavat myös kirkkoa ja sen eri toimintamuotoja. Työelämän kehittäminen on avainsana sosiaali- ja terveydenhuollon muutoksessa, kun rakennetaan uusia toimintamalleja. Kirkon kannalta luontevat yhteistyökumppanit löytyvät kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoista sekä järjestösektorilta. Yhteistyö on tällä hetkellä usein pirstaleista ja hajanaista. Usein myös erilaiset ennakkoluulot haittaavat eri toimijoiden yhteistä tekemistä. Alueellisten toimijoiden välisen yhteistyön kehittämistä varten on laadittu opas Suosituksia työelämän kehittämisen alueellisten verkostojen rakenteista. Oppaan avulla eri työelämäkumppanit, organisaatiot ja hallinnot voivat koota omia rakenteellisia toimintamallejaan yhteistyön kehittämiselle.
Maakuntamuutoksessa kirkko etsii omaa rooliaan. Näkemyksemme mukaan kirkon olisi uskallettava ja osattava tarkastella oman organisaationsa asiantuntijoiden kanssa tulevaisuuden näkymiä ja työnkuvia sekä niiden pohjalta avautuvia yhteistyömahdollisuuksia. Kirkon toimintakulttuuri on edelleen usein siiloutunut eri työmuotoihin. Nyt tapahtuvat muutokset haastavat kirkkoa pohtimaan omaa toimintakulttuuriaan ja työelämän kehittämistä julkisen sektorin muiden toimijoiden kanssa.
Työelämän kehittäminen on kuitenkin muutakin kuin yhteistyön ja uusien verkostojen rakentamista. Se sisältää organisaation sisällä muun muassa vuoropuhelua työn tulevaisuudesta, työhyvinvoinnista, palveluiden laadusta ja kehittämisestä asiakkaiden muuttuviin tarpeisiin. Kehittämiseen voi sisältyä myös jonkin ammattiryhmän osallistamista hankkeisiin, joissa luodaan uusia toimintamalleja esimerkiksi eri verkostojen välille palvelemaan yhteisiä asiakkaita. Tunnistaako kirkko omat vahvuutensa ja asiantuntijansa tässä yhteiskunnan muutosprosessissa?
Tunnistaako kirkko omat vahvuutensa ja asiantuntijansa tässä yhteiskunnan muutosprosessissa?
Keväällä 2022 ilmestyneessä kirjassa Diakonia. Nyt. Näkökulmia vaikuttavaan auttamistyöhön diakonissa-sairaanhoitaja, työelämän kehittäjä Kirsi Jaakonaho esittelee artikkelissa Diakonia terveydenhuollon täydentäjänä uudenlaisen toimintamallin asiakaslähtöiseen, moniammatilliseen yhteistyöhön. Hyvinvoinnin tuki -pilottihanke toteutettiin kahden eri organisaation eli HUSin ja Helsingin seurakuntayhtymän yhteisenä ja moniammatillisena kehittämistyönä. Palvelumallissa seurakunnan työntekijät (pappi, diakoniatyöntekijä ja nuorisotyöntekijä) ja terveydenhuollon työntekijät toimivat yhdessä. Hankkeen tavoitteena oli tukea potilaita, potilaan läheisiä ja henkilökuntaa ja samalla kehittää malli moniammatillisesta yhteistyöstä. Asiakastyöskentelyn tavoitteena oli tukea ihmistä eksistentiaalisten kysymysten, henkisten ja hengellisten asioiden käsittelyssä ja syvällisessä ymmärtämisessä. Toimintamalli mahdollisti hoitohenkilökunnalle enemmän aikaa keskittyä kliiniseen hoitotyöhön, kun seurakunnan työntekijät pystyivät tarjoamaan tukea potilaille ja heidän läheisilleen. Ajatuksena oli, että seurakunnan työntekijät ovat mukana omalla ammattitaidollaan kehittämässä moniammatillista yhteistyötä rajoja ylittävällä työllä sekä kirkon sisällä että muiden toimijoiden kumppanina.
Hyvinvoinnin tuki -malli on käytännön tarpeesta syntynyt projekti, jossa monialainen yhteistyö avaa ovia uuden oppimiselle, toisen asiantuntijuuden kunnioittamiselle sekä yhdessä tekemiselle. Tavoitteena on kehittää ja jalkauttaa palvelumalli osaksi potilaan hoitopolkua siten, että asiakas kyetään kohtaamaan kokonaisvaltaisesti.
Jaakonahon artikkeli nostaa esille useita mielenkiintoisia näkökulmia, joita haluamme tässä hieman reflektoida.
Diakonian rooli palvelujärjestelmässä – renki vai kumppani?
Suomen evankelisluterilaisen kirkon toiminnan voidaan nähdä sijoittuvan sekä julkiselle sektorille että ns. kolmanteen sektoriin. Diakoniatyön osalta kirkko vertautuu usein järjestösektoriin, jota usein kutsutaan myös kolmanneksi sektoriksi ja kansalaisyhteiskunnaksi. Kansalaisjärjestöt eivät ole lainsäädännöllisesti velvollisia tuottamaan palveluita, vaan ne ovat vapaita ja vapaaehtoisia toimijoita. Vaikka kolmannen sektorin järjestöjen työ on ammattimaista palkkatyötä, järjestöjä ei voi velvoittaa avun ja palvelujen tuottamiseen. Diakoniatyöntekijät usein kuvaavatkin työtään vapaaksi, luovaksi ja innovatiiviseksi, jossa korostuu suhteellisen itsenäinen työtapa ja päätöksenteko. Työnkuvaa ei ole haluttu määritellä tiukasti ennalta määrätyllä tavalla. Osa diakoniatyöntekijöistä kyseenalaistaa roolinsa yhteiskunnallisten palveluiden täydentäjinä.
Julkisen sektorin rahoitusongelmien myötä kuntien suhde muihin palveluntuottajiin muuttuu. Kumppanuutta haetaan aikaisempaa enemmän järjestöistä ja kolmannen sektorin toimijoista. Yhteistoiminta ei kuitenkaan ole välttämättä riskitöntä. Sosiaali- ja terveysministeriön vuodelta 2021 oleva raportti kansalaisyhteiskunnasta saatavan tiedon hyödyntämisestä nostaa esille kysymyksen kansalaisyhteiskunnan autonomiasta. Ilman järjestöjen autonomiaa ne alistetaan julkisen palvelun jatkeeksi ja niiden omaleimaisuus kaventuu. Käytännössä tämä voisi diakoniatyöntekijän näkökulmasta tarkoittaa sitä, että hänen edustamansa organisaation arvot hukkuvat tai niitä ei oteta huomioon yhteistyökumppaneiden taholta. Saako diakoniatyöntekijä tehdä silloin henkistä ja hengellistä työtä, jos se halutaan rajata pois? STM:n raportti kysyy raflaavasti: renki vai kumppani? Raportin mukaan hiipivää autonomian kaventumista voi tapahtua muun muassa niin sanotun hybridisaation kautta, jolloin oman sektorin toimintapiirteet korvautuvat jonkin toisen sektorin toimintapiirteillä. Kansalaisyhteiskunnan tilaa ja tulevaisuutta käsittelevä valtioneuvoston julkaisu nostaa esille sen, että julkista rahoitusta saavien järjestöjen kyky toimia joustavasti ja innovatiivisesti yhteiskunnallisten uudistusten aloitteentekijöinä on kaventunut rahoittajan yksityiskohtaisemman ohjauksen myötä.
Nähdäksemme kirkolla ja sen diakonialla tulee olla mahdollisuus toimia aidosti autonomisena ja joustavana uskonnollisena yhteisönä. Kirkon strategia vuoteen 2026 kannustaa seurakuntia hakeutumaan erilaisiin kumppanuuksiin. Kirkko ja julkiset palvelut -julkaisu linjaa, että nykyinen seurakuntarakenne ja olemassa olevat resurssit eivät tue mahdollisuutta osallistua laajaan palvelujen tuottamiseen. Seurakunnilla on kuitenkin uusiutuvissa rakenteissa monia mahdollisuuksia yhteistyöhön kuntien ja maakuntien kanssa. Diakoniatyössä tämä voisi tarkoittaa osaamisen tekemistä näkyvämmäksi ja työntekijöiden osallistumista luontevammin erilaisiin moniammatillisiin tiimeihin. Lisäksi diakoniatyöllä on laaja-alaista tietoa yhteiskunnan epäkohdista ja syrjäytymisestä, joka voisi palvella myös muita toimijoita sosiaali- ja terveydenhuollossa.
Diakoniatyöllä on laaja-alaista tietoa yhteiskunnan epäkohdista ja syrjäytymisestä, joka voisi palvella myös muita toimijoita sosiaali- ja terveydenhuollossa.
Diakonian ammatillinen osaaminen näkyväksi
Viime vuosina on vaadittu kirkkoon toimintakulttuurin muutosta, jossa seurakuntalaisten asemaa vahvistettaisiin ja kirkon alan ammattilaisten roolia pienennettäisiin. Yhtenä syynä on kirkon heikkenevä talous. Jaakonaho nostaa artikkelissaan ansiokkaasti esiin ammatillisen diakoniatyön merkityksen ja kysyy, miten entistä pienemmillä taloudellisilla resursseilla voidaan ihmisiä palvella entistä paremmin. Hän pohtii, osataanko kirkon työssä riittävästi hyödyntää diakoniatyöntekijöiden kaksoistutkinnon tuomaa osaamista. Jaakonahon artikkelissa tuleekin hyvin esille diakoniatyöntekijöiden kaksoistutkinnon merkitys, joka mahdollistaa sosionomi-diakonien ja sairaanhoitaja-diakonissojen työllistymisen, mutta myös monialaisen osaamisen kirkon sektorin lisäksi myös julkisella sektorilla tai järjestötyössä. Nykyisen ammattikorkeakoulututkinnon tavoitteena on antaa tuleville ammattilaisille laaja-alaiset käytännölliset perustiedot ja -taidot sekä niiden teoreettiset perusteet alan asiantuntijatehtäviin. Koulutus pyrkii tarjoamaan valmiudet alan kehityksen seuraamiseen, edistämiseen ja jatkuvaan koulutukseen. Lisäksi monet diakoniatyötekijät ovat täydentäneet tutkintoaan esim. ylemmällä korkeakoulututkinnolla tai lisäkouluttaneet itseään työnantajan tarjoaminen koulutusten kautta.
Jaakonaho esittelemässä hankkeessa moniammatillinen yhteistyö sairaalan sisällä auttoi asiakasta saamaan erilaiset palvelut saman katon alta. Hankkeen ideaa olisikin hyvä jakaa alueellisten verkostojen kesken. Tässä hankkeessa nousi esille diakoniatyön ammatillisuus ja laaja-alainen sosiaali- ja terveysalan osaaminen. Erityisesti sairaanhoitaja-diakonissan osaaminen hoitotyön kontekstissa oli merkittävä. Hoitohenkilökunnan kokemus siitä, että diakonissan kanssa puhutaan samaa kieltä ja heillä on ymmärrys hoitajien työstä, vahvisti kumppanien toimijuutta.
Diakoniatyön mahdollisuus toimia yhteistyössä sairaalan hoitohenkilökunnan sekä sairaalasielunhoidon rinnalla avaa uusia ovia kirkon diakoniatyöntekijöille.
Diakoniatyön mahdollisuus toimia yhteistyössä sairaalan hoitohenkilökunnan sekä sairaalasielunhoidon rinnalla avaa uusia ovia kirkon diakoniatyöntekijöille. Kirkon tulisikin keskustella avoimesti uudenlaisista työmuodoista, työntekijöiden verkostoitumisesta ja kirkon työntekijöiden asiantuntijuuden hyödyntämisestä. Monet diakoniatyöntekijät ovat jo pitkään pohtineet omaa mahdollisuuttaan työskennellä sairaalasielunhoidon rinnalla. Yhteistyö on parhaimmillaan vuorovaikutuksellista, inspiroivaa, asiantuntijuuden kehittymistä sekä asiakkaan parhaaksi toimimista tiimityönä. Uudenlaisten hankkeiden kehittämisessä on tärkeää tunnistaa mukana olevien eri ammattilaisten työnkuvat, rakentaa yhteiset tavoitteet, vastuualueet ja toimintamallit, selkeyttää rakenteelliset erot, organisoida johtajuus sekä vastuu, mutta lisäksi mietittävä myös työn arvioinnin välineet.
Jaakonaho korostaa projektimaisen työotteen tärkeyttä. Hankeen tavoitteena on kehittää palvelumalli moniammatillisesta yhteistyöstä. Jäimme pohtimaan, missä määrin kirkon diakoniassa on syytä ankkuroitua pysyviin toimintamalleihin, ja kuinka säilyttää toiminnan ketteryys. Tästä pääsemmekin kolmanteen teemaan.
Diakonian eetos
Kirkossa on pitäydytty aarnisalolaisessa diakonin eetoksessa auttaa siellä, missä hätä on suurin ja mihin muu apua ei yllä. Tähän Jaakonahokin tukeutuu. Jaakonaho toteaa, että Hyvinvoinnin tuki -toimintamallia voidaan hyödyntää tulevaisuudessa suuntaamalla seurakuntien työntekijäresurssia terveydenhuoltoon tai sitten suuntaamalla jo olemassa olevaa resurssia seurakunnissa. Jaakonahon esittelemässä projektissa olisi kaivattu kirkko-organisaation sisällä johtajuutta. Etsittäessä kumppanuuksia muuttuvassa tilanteessa tarvitaan – ei pelkästään yksittäisen diakoniatyöntekijän työn priorisointeja – vaan myös diakonian ammattikunnan, seurakuntien ja koko kirkon linjauksia siitä, mihin suuntaan halutaan olla menossa ja mikä on diakoniatyön eetos.
Kirsi Laukkonen, TtM, diakonissa, lehtori, DIAK
Raija Pyykkö, TtT, diakonissa
Kuva Arek Socha Pixabay
Kirjoitus on osa Diakonia.Nyt -keskustelujen sarjaa, jossa diakonian ammattilaiset keskustelevat Diakonia.Nyt. Näkökulmia vaikuttavaan auttamistyöhön -kirjan artikkeleiden kanssa. Löydät sarjan aiemmat osat Diakoniaplus.fi sivun Puheenvuoroja -osiosta.
