Miina Sillanpään (4.6.1866–3.4.1952) kuolemasta tulee sunnuntaina kuluneeksi 70 vuotta. Kansanedustaja, ministeri ja toimittaja Miina Sillanpään elämäntyön johtavin ajatus oli naisten ja lasten sekä vanhusten oikeus hyvinvointiin ja ihmisarvoiseen elämään, mikä Miinan elinaikana ei ollut itsestäänselvyys.
Palvelijoiden edunvalvoja tarttui vanhusten hoidon epäkohtiin
Miina Sillanpää oli tutustunut työelämään jo 12-vuotiaana mentyään töihin Forssan puuvillatehtaan kehräämöön. Muutaman vuoden päästä Miinalle tarjoutui mahdollisuus lähteä piiaksi Porvooseen. Tytön alkuperäinen nimi oli Vilhelmiina Riktig, mutta hän muutti jo 18-vuotiaana nimensä Miina Sillanpääksi syntymätorppansa mukaan. Piikana ja palvelijattarena Miina ehti olla kaikkiaan 15 vuotta. Vuonna 1899 hänestä tuli Palvelijataryhdistyksen paikanvälitystoimiston johtaja ja seuraavana vuonna yhdistyksen palvelijatarkodin johtaja. Pääosan työurastaan hän teki kansanedustajana vuosina 1907–1948. Sosiaaliministerinä hän toimi vuosina 1926–1927.
Kärkevänä sanankäyttäjänä Miina Sillanpää otti vahvasti kantaa havaitsemiinsa ongelmiin:
Ajatellaan nyt vanhaa 60—70-vuotiasta vanhusta, joka on koukistunut ja läpi väsynyt elämän taistelusta, ja jos hän olosuhteiden pakoittamana on täytynyt turvautua köyhäinhuoneen armoon, saako hän siellä levätä? Ei, sitä hän ei saa, sillä kaikki, jotka ovat terveitä, joskin vanhoja, täytyy tehdä työtä. Aamulla kello 7 soi työkello ja illalla kello 7 lopetetaan. Ja ruoka sitten? Luuletteko että sillä herkutellaan? Aamiaiseksi annetaan leipää, perunia ja silakkaa, sekä kuorittua maitoa, päivälliseksi on soppaa, vuorottain liha-, herne- ja luusoppaa, sekä velliä, joka keitetään vedensekaiseen maitoon, eikä muuta kuin paljasta leipää vellin kanssa. Illaksi annetaan toisinaan puuroa kuoritun maidon kanssa eikä muuta mitään. Kahvia ei saa.
(Palvelijatarlehti nro 15–16 / 1905)
Monella köyhäinhoitolaitoksella oli aluksi huono maine
Miina Sillanpäällä oli omia muistoja mummostaan, Hedvig Jaakontyttärestä (1798–1871), Heta-muorista, joka toimi vielä vanhoilla päivillään lapsenpäästäjänä. Hänellä oli myös parantajan taitoja. Tuolloin vanhusten vanhuuden turva oli lähes olematonta. Järjestettyä vanhusten huoltoa ei ollut, vaan se oli osa köyhäinhuoltoa. Nälkään, sairauksiin ja kurjuuteen oikeasti kuoltiin. Vain varakkaampi väestö pystyi järjestämään hoidon omille vanhuksilleen.
Kunnille oli säädetty vuonna 1865 päävastuu vanhusten huollosta, mutta vanhat perinteiset vanhusten hoitojärjestelmät olivat edelleen voimissaan. Suomessa huutokaupattiin vähiten maksavalle hoidettavaksi köyhiä ja vaivaisia sekä orpolapsia. Osa vanhuksista maaseudulla asui syytingillä, eli vanhuksille järjestettiin talon puolesta asunto ja ruoka. Heikoin osa vanhusväestöstä joutui käymään kerjuulla. Vähävaraisimmat olivat ruotujärjestelmässä, jossa useat talot yhdessä pitivät huolta tietyistä vanhuksista. Huutokaupat kiellettiin 1891 ja ruotujärjestelmä 1916. Kaupungeissa ammattikunnilla oli ollut perinteisesti apukassoja vanhuuden turvaksi. Lisäksi köyhille vanhuksille oli kaupungeissa työtupia. Köyhäinhoitolaitokset kuten sen aikaiset vanhainkodit yleistyivät vähitellen, mutta niillä oli huono maine, sillä olot olivat monessa varsin huonot.
Kahvi oli liikaa ylellisyyttä
Tultuaan ministeriksi Miina Sillanpää aloitti tarkastusmatkat köyhäinhoitolaitoksiin. Kirjelmissään hän kertoi, miten rakennukset olivat heikkokuntoisia. Ne olivat kylmiä ja vetoisia. Henkilökuntaakin oli liian vähän. Hygienia oli olematonta. Eräs kunnalliskoti oli niin siivottomassa kunnossa, että makuusaleissa vilisti ”kaikkia elukoita oravasta pienempään. Miina, joka vaatimattomista oloista tultuaan haistoi köyhyyden jo nenällään, nosti esiin ja muille malliksi hyvin hoidettuja laitoksia. Miina Sillanpää raportoi säännöllisesti köyhäin- ja vanhustenhoidon kurjasta tilasta Työläisnainen-lehteen. Vuonna 1907 hän kertoi tavanneensa kerjuulta tulleen raajarikkoisen miehen ja hämmästelleen sitä, eikö vaivaistalossa saanut ruokaa, kun kerjuulla piti kulkea. Miehen mukaan ruokaa sai sen verran, että juuri ja juuri pysyi hengissä. Muun muassa kahvia ei vaivaisille annettu, se olisi ollut liikaa ylellisyyttä.
Kunniavanhus Miina Sillanpää
Vanhuusvakuutus oli puolueohjelmassa jo 1903, mutta työväenliikkeen piirissä vanhustyö kuului pääosin naisjärjestöjen vastuulle. Tekemistä riitti. Miina Sillanpää oli Palvelijataryhdistysten kokouksessa vuonna 1902 kertonut, miten olisi perustettava yleinen “vanhuuden vakuutuslaitos, jotta loppuikänsä raataneet saisivat vähän enemmän elämisen apua sitten, kun eivät enää voi ammattinsa kuuluvia töitä tehdä.“
Miina Sillanpää aktiivinen toiminta sosialidemokraattisessa naisliitossa tähtäsi vanhustyön hyväksi. Konkreettisimpana tuloksena voidaan pitää, kun alkujaan palvelijatarkodiksi perustettu talo muuttui vähitellen taloustyöntekijöiden vanhainkodiksi. Se sijaitsi Helsingissä Tarkk´ampujankatu 1:ssä ja laajimmillaan siellä oli 46 paikkaa. Taloustyöntekijäin yhdistyksen lakkauttamisen jälkeen vuonna 1965 vanhainkoti jatkoi toimintaansa tuolloin perustetun Miina Sillanpään Säätiön alaisuudessa.
Työväenliikkeessä vanhusten asemaa korostettiin nimittämällä kunniavanhuksia, joista ensimmäisten joukossa vuonna 1936 oli Miina Sillanpää. Kunniavanhukset olivat ansioituneet yleensä sekä eduskunnassa että puoluetoiminnassa.
Miina Sillanpää kuoli Helsingissä 3.4.1952. Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen liputuspäivää vietetään 1.10.
Tuula Vuolle-Selki
FT, tietokirjailija
Lähteenä käytetty:
Miina Sillanpää –seuran sivusto
Palvelijatarlehti nro 15–16 1905
Työläisnainen 31.10.1907
Kuva: Palvelijataryhdistyksen puheenjohtaja ja palvelijatarkodin johtaja, kansanedustaja Miina Sillanpää vuonna 1915. Työväen Arkisto.
