Helena Salminen on päässyt pitkän työuransa aikana kehittämään diakoniatyötä monin tavoin Jämsän seudulla. Kuvassa hymyilevä Helena/Ritva Laaksonen
Helena Salminen aloitti työuransa Jämsän, aiemmin Jämsänkosken, seurakunnassa yli 30 vuotta sitten ja jää nyt helmikuussa eläkkeelle.
Päihdekuntoutujien leirit ovat toimintamuoto, joka aloitettiin Jämsässä diakoniatyöntekijä Helena Salmisen aloitteesta. Leireillä moni sai päihteidenkäytön poikki, osa raitistui pysyvästi.
Salminen kertoo, että hän kohtasi työssään päihdeongelmista kärsiviä, joilla ei ollut hoitokontaktia. Hän teki aloitteen, että seurakunta alkaisi järjestää päihdekuntoutujille omia leirejä. Jokakesäisestä leiristä tuli toimintamuoto, jota monet käyttivät avokatkaisuna.
Toisilla tavoitteena oli olla muutama päivä ilman päihteitä, osalla pysyvä raitistuminen.
Katkaisu päihteistä ei ollut välttämättä onnistunut kotioloissa: kotiin sai kyllä vieroituslääkkeet, mutta sinne jäi helposti yksin, jolloin moni retkahti päihteisiin uudelleen. Leirit järjestettiin yhteistyössä A-klinikan ja sosiaalitoimen kanssa. Lääkäri ja myöhemmin sairaanhoitaja arvioivat leirille osallistuvien kuntoa. He saivat sinne mukaansa myös tarvittavat lääkkeet.
Leireillä on ollut mukana raitistuneita päihteiden käyttäjiä, kokemusasiantuntijoina ja vertaisina. ”He ovat järjestäneet ohjelmaa ja olleet tärkeänä tukena toisille leiriläisille sekä työntekijöille.”
Leirien tarkoituksena oli myös ohjata kuntoutujia hoitoon ja järjestöjen toimintaan, esimerkiksi A-killan toimintaan tai AA-kerhoihin. Leirillä oli tiukat säännöt, jotka myös toimivat. ”Päihteitä ei leirillä saanut kukaan käyttää, muuten koko leiri olisi keskeytetty. Se oli yhteisöllistä yhteisvastuuta”.
Koskettavina hetkinä Helena Salminen muistaa tavan sytyttää kynttilä edesmenneille leiriläisille, joita muisteltiin yhdessä.
”Yksi kynttilä jätettiin aina sytyttämättä: onko tämä seuraava kynttilä sinun vai minun?”
Lama koetteli Jämsää rajusti
Työuransa aikana Helena Salminen on nähnyt, miten yhteiskunnallinen tilanne on muuttanut diakoniatyötä. Yksi suuri murroksen aika ajoittuu 1990-luvun lamaan ja sitä seuranneeseen työttömyyteen. Aiemmin diakoniatyö oli keskittynyt pitkälti mm. vanhus- ja kehitysvammaistyöhön sekä kotikäynteihin, lama lisäsi työikäisten hätää.
Jämsän alueella lamasta kärsivät erityisesti paikkakunnan pienteollisuus ja pienet yritykset. Diakoniatyö alkoi järjestää päivittäisiä ruokailuja työttömille ja organisoida ruokapankkitoimintaa Yhteisvastuukeräyksen tuella.
”Seurakunnan hallinnoimassa yhteisruokailussa oli tärkeää myös ihmisten tapaaminen, porukan tuki. Työttömillä oli hyvin vähän paikkoja, johon mennä pienellä rahalla.”
Ruokala ”Köpis” toimi aluksi vapaaehtoisten voimin. Vuosien ajan käytännön töistä vastasivat tukityöllistetyt. Köpiksen rooli oli merkittävä myös siksi, että se tarjosi Jämsässä sekä palkkatuettuja että kuntouttavan työtoiminnan paikkoja. Köpikseen annettiin diakonian avustuksena ruokalippuja.
”Näin tuettiin myös päihteettömyyttä. Köpis toimi matalan kynnyksen kohtaamispaikkana monille yksinäisille ja mielenterveyskuntoutujille.
Yhteisruokailut siirtyivät myöhemmin Jämsässä toimivien yhdistysten vastuulle.
Helena Salminen hoiti myös velkaneuvontaan liittyviä asioita ennen kuin tehtävä siirtyi julkiselle sektorille. Asiakkaiden kanssa laadittiin suunnitelmia, miten saada omaa taloutta kuntoon ja mitä kukin pystyi tekemään tilanteensa parantamiseksi. Avun tarve taloudellisessa asioissa ei ole kadonnut, pikemminkin jälleen lisääntynyt ja työttömyys Jämsän alueella on kasvanut.
Monille asiakkaille on haettu avustuksia Kirkon diakoniarahastosta. Avustukset ovat kertaluontoisia, mutta niillä useat perheet ovat saaneet taloutensa parempaan tasapainoon. ”Tukikummit-säätiöltä haettiin apua esimerkiksi lasten harrastuksiin tai vaatekuluihin. ”
Salminen on auttanut myös asiakkaita yhä enemmän lakisääteisten etuuksien hakemisessa. Esimerkiksi verkkoasiointi on joillekin asiakkaille hankalaa.
”Kaikilla ei ole tietokonetta ja jokaista etuutta varten on tehtävä jokin hakemus.”
Salminen pohtii, että esimerkiksi terveydenhuollossa olisi hyvä kertoa asiakkaille enemmän sairastamiseen liittyvistä etuuksista: aina asiakkaat eivät tiedä, mihin heillä olisi oikeus.
”Diakoniatyössä asiakas pitäisi tavata”
Korona-aika toi mukanaan jälleen uuden tilanteen diakoniatyöhön. Leirejä ei enää järjestetty ja fyysisiä tapaamisia vähennettiin muutenkin. Helena Salminen koki tämän hankalaksi.
”Kaikki eivät pysty puhumaan puhelimessa. Ihmisen elekielestä ja olemuksesta voi myös lukea paljon asioita, jotka auttavat kysymään lisää hänen voinnistaan. Diakoniatyössä ihminen tulisi tavata.”
Kevään jälkeen Salminen on tavannut jälleen asiakkaitaan, mutta seurakunnan ryhmätapaamiset ovat olleet tauolla.
Omaishoitajilla tarvetta keskustella
Omaishoitajat ovat ryhmä, jota Salminen toivoisi diakonian tavoittavan paremmin. He ovat usein sidottuja kotiinsa ja sieltä lähteminen voi olla vaikeaa.
”Omaishoitajat eivät käy diakoniatyöntekijöiden vastaanotolla ja pääsevät harvoin seurakunnan tilaisuuksiin, heitä on etsittävä verkostojen kautta. ”
Seurakunta ja omaishoitajien yhdistys ovat järjestäneet omaishoitajille virkistyspäiviä. Toiset ovat saaneet läheisensä hoidon järjestymään näiden ajaksi, joskus läheinen on ollut mukana.
”Omaishoitajilla voisi olla tarvetta keskustella enemmän keskenään, mutta hoidettavaa ei voi jättää yksin koko päiväksi.”
”Useilla kiusaamisen ja hylätyksi tulemisen kokemuksia”
Helena Salminen yllättyi työssään siitä, miten usein hankaluuksien taustalla oli kiusatuksi tai hylätyksi tulemisen kokemus. Asiakkaat olivat usein kokeneet koulukiusaamista, väkivaltaa tai hyväksikäyttöä. Tämän vuoksi hän pitää tärkeänä, että esimerkiksi lasten koulukiusaamiseen puututaan.
Hän on jäänyt pohtimaan myös sitä, mihin apua tulisi diakoniatyössä eniten suunnata. Salminen viittaa Jeesuksen vertaukseen, jossa sadasta lampaasta yksi oli kadonnut ja tätä yhtä paimen lähti etsimään, muut saavat pitää huolta toisistaan.
”Emme tiedä, miksi tämä yksi katosi, mutta hän tarvitsi enemmän apua kuin muut.”
Verkostoituminen toi asiakkaita
Helena Salminen kertoo, että pitkä työura samassa seurakunnassa on ollut monella tavalla etu. Vuosien aikana ihmiset tulivat tutuiksi ja työssä pystyi luomaan hyvät verkostot. Salminen on alusta alkaen pyrkinyt luomaan yhteyksiä moneen suuntaan ja näin hänelle tuli myös paljon asiakkaita.
Helena Salminen on myös kunnallispoliitikko ja oppinut tätäkin kautta tuntemaan kunnan asioita ja ihmisiä.
Eläkkeelle jäädessä sydäntä ovat lämmittäneet asiakkaiden kiitos ja palautteet.
”On ollut mukava kuulla, että monella menee nyt paremmin.”
Eläkkeelle Helena Salminen jää tyytyväisin mielin: pitkän työuran aikana hän on ehtinyt tehdä monenlaista diakonian tehtäviä ja päässyt myös vaikuttamaan työn kehittämiseen.
Tia-Maria Lehto
