Suomen ev.lut. kirkko, kunnat, järjestöt, yritykset ja yksityishenkilöt ovat kantaneet huomattavaa diakonista ja sielunhoidollista vastuuta kuluneen kevään aikana. Monin paikoin jo ennen kriisiä seurakunnissa hyvin toimineet verkostot ja valmius ruoka-aputoimintaan mahdollistivat varsin ketterän koronayhteistyön käynnistämisen kuntien ja järjestöjen kanssa. Taloudellisen, aineellisen ja henkisen auttamisen sekä vapaaehtoistoiminnan kanavat ovat tarjonneet yrityksille ja yksityishenkilöille luotettavan ja helpon tavan olla mukana auttamassa. Rahan lisäksi monet ovat lahjoittaneet aikaa ja aineellista apua. Seurakunnat ja eri tavoin korona-apua koonneet ja välittäneet vastuunkantajat ansaitsevat ison kiitoksen niin kirkossa kuin laajemmin yhteiskunnassa.
Tällä hetkellä koronaepidemia näyttää Suomessa olevan varsin hyvin hallinnassa. Samalla toki täytyy olla realisti ja huomata, että pandemia koettelee tällä hetkellä varsin kovalla kädellä monia muita maita. Suomessa olemme kuitenkin jo ryhtyneet puhumaan kriisin jälkihoidosta poikkeusolojen jälkeen. Kun katseet kääntyvät kohti tulevaa, kirkkona meidän tulee olla tukemassa etenkin niitä ihmisiä, jotka ovat muita heikommassa asemassa. Tätä ei voi tehdä tökkimättä niitä yhteiskunnallisia kipupisteitä, joita kirkon työssä havaitaan. Huolimatta viimeaikaisista kriittisistä puheenvuoroista kirkolla on merkittävä yhteiskunnallisen vaikuttajan tehtävä eikä sitä tule irrottaa kirkon missiosta.
Koska tätä kirkon yhteiskunnallisen vaikuttajan roolia aika ajoin kyseenalaistetaan tai halutaan suitsia, ja perustelut ovat olleet tällöin osin teologisia, meidän tulee perustella kirkkomme yhteiskunnallista roolia myös teologisesti. Tällöin joudumme työstämään ja sanoittamaan, mikä on kirkon tehtävä, missio, tässä ajassa. Tämä ei ole ollenkaan huono tehtävä.
Aikanaan kirkolliskokous linjasi, että kirkolle ei laadita omaa sosiaalioppia. Sosiaaliopin sijaan olemme kirkossa tuottaneet erilaisia sosiaalieettisiä puheenvuoroja ja olleet mukana muiden kanssa niitä työstämässä ja edistämässä. Niistä piispojen Kohti yhteistä hyvää -puheenvuoro herätti maltillisuudestaan huolimatta värikästä keskustelua. Kirkon piirissä ei kannata kavahtaa väliin hämmentävän yksisilmäistä ja -oikoista retoriikkaa. Koronakriisin alkuvaiheessa näytti hetken siltä, että yhteinen haaste jälleen yhdistäisi kansaa, mutta valitettavan nopeasti alkoi jälleen kuulua kaikua entisten askelten.
Saattaa olla, että juuri kirkon eri toimijoiden puheenvuorohenkinen ja keskustelukumppaneita kunnioittava osallistuminen keskusteluun voisi olla nyt kovasti tarpeen. Kirkollisille puheenvuoroille on tilausta. Puheenvuoro on hyvä nimitys sellaiselle keskustelupanokselle, jossa ajattelua ja argumentointia ei pyhitetä (tai rasiteta) kirkon ääni -alleviivauksella tai kirkon virallinen kanta -lihavoinnilla eikä myöskään lopullisen totuuden vaateella. Totta kai some tuottaa algoritmikoukkuineen ja jo muotonsakin vuoksi monenlaista öykkäröintiä ja egoja hivelevää huomiohakuisuutta. Mutta sen ei tarvitse olla este kunnioittavalle dialogille tai arvostavalle arvokeskustelulle.
Ja niille, jotka kaipaavat hieman tuoreempaa kirkon ääntä ja kannanottoa koskien vaikkapa köyhyyttä, kirkolliskokous on hyväksynyt Katekismuksen, joka selväsanaisesti ja vakaasti sanoittaa kirkkomme eettistä kantaa (7. käsky): ”Rakkaus velvoittaa meitä huolehtimaan kaikkien toimeentulosta. Yhteinen vastuumme ulottuu koko ihmiskuntaan. Jos etsimme itsekkäästi omaa etuamme köyhien kustannuksella, varastamme niiltä, joiden elinehdot ovat kaikkein huonoimmat. Meidän on oltava valmiit tinkimään sekä henkilökohtaisesta että kansallisesta hyvinvoinnistamme”.
Koronakriisin jälkihoito tulee osaltaan haastamaan edellä kuvattua yhteistä vastuuta. Kirkkona me olemme osaltamme mukana myös jatkossa kantamassa ja osoittamassa tätä vastuuta.
Kalle Kuusimäki
