Kirkkojen ja kirkollisten toimijoiden roolia kehitysyhteistyössä ja vaikuttamistoiminnassa on sekä arvosteltu että arvostettu. Toisaalla herätellään huolta siitä, että kirkko käyttää avustustoimintaa oman sanomansa ja vaikutusvaltansa levittämiseen. Toisaalla arvostetaan kirkkojen sitoutumista ja ruohonjuuritason toimintaa. Arvostelua ja arvostusta kansainvälistä työtä tekeviä kohtaan tulee sekä kirkkojen ulkopuolelta että sisältä. Kirkkojen globaalilla vastuunkannolla on kuitenkin selkeät käytännölliset ja teologiset perusteet.
Mikko Malkavaara on kuvannut kirkkojen kansainvälisen yhteistyön alkua ja kehitystä (“Historiallinen näkökulma kansainvälisen diakonian teologiaan” teoksessa Auttamisen teologia 2007, 195–208). Ekumeenisen liikkeen parissa todettiin jo varhain, että kirkkojen lähentymisen edellytyksenä on keskinäinen solidaarisuus. Käytännön työ alkoi nimenomaan apuna kirkolta kirkolle, mutta laajeni sittemmin kaikkiin ihmisiin ja koko luomakuntaan. Omassa kirkossamme ajatus kirkon mission kokonaisvaltaisuudesta on elänyt selkeänä, vaikkakin monet määrittelyihin liittyvät epämääräisyydet ovat synnyttäneet – nähdäkseni turhia – jänniteitä ja toimijoiden välistä kissanhännän vetoa.
Toisen maailmansodan jälkeen kirkkojen yhteistoiminta on kasvanut jatkuvasti. Globalisaation myötä kirkon universaali luonne on noussut uudenlaiseen arvostukseen. Yhdessä toimimalla muodostamme globaalin verkoston, jolla on tosiasialliset mahdollisuudet sekä auttamiseen, kehittämiseen että vaikuttamiseen. Tästä hyvänä esimerkkinä oli humanitaariseen avustustoimintaan erikoistuneen Act Internationalin ja kehitysyhteistyöhön keskittyneen ACT Developmentin muokkaaminen vuoden 2010 alusta Act Allianceksi, yhdeksi maailman suurimmista kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun verkostoksi. Vuosikymmentä aiemmin Kirkkojen maailmanneuvoston aloitteesta syntyi ekumeeninen vaikuttamisverkosto, Ecumenical Advocacy Alliance (EAA) vahvistamaan kirkkojen yhteisiä ponnisteluja ajankohtaisten, globaalien haasteitten parissa. Lausannen liikkeenä tunnetun yhteenliittymän dokumenteissa (Lausannen julistus 1974, Manilan manifesti 1989 ja Kapkaupungin sitoumus 2010) tapahtunut kehitys kuvaa hyvin sitä, miten yhteiskunnalliseen vastuuseen, rakenteelliseen väkivaltaan ja syrjäyttämisprosesseihin vaikuttaminen on löydetty oleelliseksi osaksi kirkkojen toimintaa.
Tasaaminen on kristillistä
Kirkkojen yhteistoiminnan yhtenä lähtökohtana voi pitää tasausta. Tasaus kristittyjen kesken nousi esille jo Uuden testamentin aikana, kun Paavali organisoi ensimmäisen yhteisvastuuseen perustuvan keräyksen Jerusalemin alueen köyhille. Paavali kuvasi sitä vastavuoroisuutena (2. Kor. 8:14, Room. 15:27). Yhteisten lahjojen jakamisella on hänen mukaansa merkittävä vaikutus:
Tämän palveluksen toimittaminen ei vain täytä pyhien tarpeita, vaan lisäksi se saa yhä useammat kiittämään Jumalaa. Kun te tällä työllänne annatte todistuksen uskostanne, lahjanne saajat ylistävät Jumalaa siitä, että te näin tunnustatte kuuliaisuutenne Kristuksen evankeliumille ja jaatte omastanne anteliaasti heille ja kaikille muillekin. (2. Kor. 9:12–13)
Aineellisten tarpeiden jakaminen ja vastavuoroisuus ovat osa sitä todistusta, jota varten kirkko on maailmassa. Ilman tätä todistusta, ilman jakamista ja tasausta ei meidän todistuksemme ole vakuuttava (Jaak. 2:14–26). Sitäkin voisi pohtia, onko esimerkiksi kirkkojen itsekannattavuus itseisarvo vai voisiko jonkin kirkon taloudellinen olemassaolo perustua juuri tasaukseen.
Tukevasti ruohonjuuressa ‒ yhteistyössä
Useissa viime vuosien artikkeleissa on tuotu esille se, miten kirkollisten toimijoiden työllä on ulottuvuuksia, joita valtioitten tai sekulaarien toimijoiden työstä puuttuu (ks. Kansalaisjärjestöt, uskonto ja kestävä kehitys, Fida International ja Suomen Lähetysseura 2018). Mikään ruusutarha kirkolliset toimijat eivät ole. Esim. Gerard Clark on hyvin analysoinut uskopohjaisten järjestöjen kirjoa, myös niiden toimintaan liittyviä ongelmia. Usko voi johtaa fanaattisuuteen, oman (uskonnon) edun tavoitteluun, jopa väkivaltaan. Etninen, sukupuolinen tai seksuaalinen syrjintä on turhankin yleistä. Parhaimmillaan usko luo keskinäistä kunnioitusta sekä yhtenäisyyttä ja antaa voimaa tehdä loppumattomalta tuntuvaa työtä. (Development, Civil Society and Faith-Based Organizations: Bridging the sacred and the secular, eds. Clark & Jennings 2008.)
Lähetystyön kautta on sukellettu toisiin kieliin ja kulttuureihin tavalla, joka on rakentanut yhteyden ruohonjuuritasolle. Tämä auttaa hahmottamaan uskottavalla tavalla niitä haasteita ja esteitä, joita liittyy kehitykseen ja syrjäytettyjen tukemiseen. Lisäksi kirkolliset toimijat ymmärtävät hyvin uskonnon ja uskomusten vaikutuksen ihmisten elämään. Uskonnon ja uskomusten sulkeminen pois kehityshankkeista voidaan nähdä yhtenä kolonialismin muotona. Ilman tätä ymmärrystä monet kehityshankkeet ovat kariutuneet tai niiden tulokset ovat jääneet kertaluontoisiksi. (Role and Significance of Religion and Spirituality in Development Co-operation, Anne-Marie Holenstein 2005.)
Kirkko on samalla kertaa sekä universaali että paikallinen. Sen toiminnan perustassa on jo Vanhassa testamentissa usein toistuva ajatus omasta historiasta. ”Hän huolehtii leskien ja orpojen oikeuksista, hän rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa hänet. Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (5. Moos. 10:18–19.) Pohjimmiltaan kyse on empatiasta ja siihen perustuvasta rinnalle asettumisesta. Se, mitä meillä on, ei ole meidän ansiotamme, vaan lahjaa. Luotuina kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja tasa-arvoisia, luomisen perusteella kaikki resurssit ovat yhteisiä.
Yhä useammin näissä yhteyksissä puhutaan vaikuttamistoiminnasta. Siitä on tullut oleellinen osa kirkollisten toimijoiden työtä niiden pyrkiessä luomaan globaalia hyvinvointia. Luterilaisen maailmanliiton diakonia-asiakirjassa vuodelta 2009 vaikuttamistoiminta määritellään seuraavasti: Vaikuttamistoiminta on strategista, julkista todistusta syrjäytettyjen, haavoittuvassa asemassa olevien tai vaiennettujen kanssa ja heidän puolestaan. (Diakonia in Context: Transformation, Reconciliation, Empowerment. An LWF Contribution to the Understanding and Practice of Diakonia, 2009.) Kirkkojen maailmanneuvoston maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssissa Tansaniassa kevällä 2018 annetussa julkilausumassa haastetaan tarttumaan niihin tekijöihin, jotka synnyttävät epätasa-arvoa. ”Meidät on kutsuttu seuraamaan ristin tietä, joka haastaa elitismin, etuoikeutetun elämän sekä henkilökohtaisen ja rakenteellisen vallan.” (The Arusha Call to Discipleship 2018.) Kyse on syihin puuttumisesta ja siten vakuuttavan todistuksen antamisesta.
Kohtuus ja luottamus
Kirkon historiassa nousee toistuvasti puhe kohtuullisuudesta. Uuden testamentin kirjeistä Tuomas Akvinolaiseen, Lutherin kirjoituksista kirkkomme ilmasto-ohjelmaan saamme lukea sen, miten kohtuullisuutta noudattamalla voimme luopua jostain ja saada tilalle parempaa – ”lisää aikaa, väljyyttä, rauhaa tai mahdollisuuksia jakaa omastaan tarvitseville” (Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ilmasto-ohjelma 2008, 39). Omastaan luopuminen toisen hyväksi on Lutherin mukaan luottamusta Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa. Siksi se on myös uskon osoittamista käytännössä. (Martti Luther, Iso katekismus Isä meidän -rukouksen selitys sekä Puhe hyvistä teoista.)
Viime kädessä kirkon ja kirkollisten toimijoiden vastuu globaalin oikeudenmukaisuuden toteuttajina näkyy kuvauksessa messusta:
Jumalanpalvelus on valheellinen ja epäaito, jos sitä ei vietetä ”oikein” eli jos maailman hätä ei elä sen julistuksessa ja ehtoollisenvietossa, rukouksissa ja virsissä. (Palvelkaa Herraa iloiten. Jumalanpalveluksen opas 2000, 191.)
Tästä, ehtoollispöydän äärestä, alkaa yhteenkuuluvuus ja vastavuoroisuus. Se on ensivaiheessa lähimmäisen arkiseen hätään annettua apua ja laajenee yhteisöjen omien oikeuksien vahvistamiseen, konfliktien ehkäisyyn ja luomakunnasta huolehtimiseen. Kyse on viime kädessä Jumalan toiminnasta tässä maailmassa. Siihen saamme kirkkona osallistua.
Vesa Häkkinen
Kansainvälisen työn koordinaattori Kirkon ulkoasiain osasto, lähetystyön keskus
