Hyvinvointi on sana, jota on liitetty vuosikymmenet mitä erilaisimpiin yhteyksiin. Sen merkitys on muuttunut aikojen saatossa hyvin paljon. Antiikin filosofit pohtivat ja jäsensivät hyvinvointia hyvänä elämänä monisyisesti; mitä se on, mistä se syntyy ja mihin se johtaa? Filosofeja aiemmin kivikauden ihmiset ovat pohtineet samaa illalla tuleen katsoessaan. Hyvinvointi on erottamaton osa ihmisyyttä ja sen määrittämistä. Laajimmillaan hyvinvointi on kytketty kuvamaan valtion toimintaa. Hyvinvointi liimaa ihmisen kokemukset valtion toimintaan.
Mitä tämä kaikkeen kiinnittyvä hyvinvointi on? Yksinkertaisimmillaan hyvinvointi on hyvien ja huonojen asioiden summa itse kunkin elämässä. Tässä napakassa ja jämäkässä määritelmässä avoimeksi jää kuitenkin monia sellaisia tärkeitä asioita kuten hyvän ja huonon määrittäminen ja se, kuka tämän määrittämisen tekee. Tätä määritystyötä tehdään kollektiivisesti yhteisöissä ja kansakunnan tasolla hyvinvointivaltion koneiston toimesta.
Suomessa hyvinvointivaltio on viimeisiin vuosikymmeniin saakka määrittänyt sen, mitä hyvinvointia yksilöille taataan ja turvataan. Kun hyvinvointivaltion alkutaipaleilla valtio pyrki kasvattamaan hyvinvointia torjumalla täydellistä köyhyyttä ja kurjuutta, niin kasvukaudella 1970- ja 1980-luvuilla valtio kohdisti toimenpiteensä erilaisten resurssien turvaamiseen. Vallitsevan skandinaavisen hyvinvointikäsityksen mukaisesti oltiin kiinnostuneita elämän ulkoisista ehdoista; elinoloista ja elintason vahvistamisesta. Hyvinvointi merkitsi tuloja ja muita resursseja, joiden avulla jokainen voi tavoitella sellaista hyvinvointia kuin itselle hyväksi näkee.
Hyvinvointi on ihmisten kokemaa
Se, kuinka kukin asiat näkee, riippuu hänen kokemuksistaan ja tavoitteistaan elämässä. Ihmisten kokemukset ovat jääneet suomalaisessa hyvinvointivaltiokeskustelussa suhteellisen vähälle huomiolle. Vasta aivan viime vuosina päättäjät ovat alkaneet kiinnostua, ensin muissa maissa ja sitten Suomessa, siitä miten ihmiset kokevat elämänsä hyvinvointivaltiossa. Hyvinvointi syntyy ja sitä tuetaan ihmisen yksityiselämässä, mutta myös yhteiskunnan rakenteissa ja hyvinvointipalveluissa. Hyvinvointi on ihmissuhteita ja verkostoja, elintasoa ja vaikeiden elämäntilanteiden tukea.
Hyvinvointiajattelun muutos on siirtänyt myös päätöksentekijöiden katseen ulkoisista seikoista enemmän ihmisten kokemusten suuntaan. Tästä muutoksesta oli viimeisimpänä esimerkkinä laaja keskustelu valinnanvapaudesta suunnitellussa sosiaali- ja terveyspalveluiden organisoinnissa. Yksilön valinnanvapaus nähtiin edellytyksenä palveluiden kilpailulle, jota taas tarvitaan palveluiden suuntaamiseen ja tehostamiseen sekä laadun varmistamiseen. Pienen ihmisen hyvinvointikokemusta ja sen tuottamia valintoja oltiin nostamassa koko hyvinvointivaltion palvelutuotannon suuntaajaksi. Useasti myös kysyttiin, että osaako pieni ihminen valita oikein vai ohjaavatko sittenkin yritysten tavoitteet valintoja? Tähän kysymykseen kariutuikin lopulta koko uudistus.
Oletettavasti jatkossa suomalaisten hyvinvointiin vaikuttavat hyvinvointivaltion puolelta perusinfrastruktuuri, aiempaa keskitetymmin ohjattu palvelujärjestelmä ja taloudellinen tuki sekä kuntien suunnalta tuleva ehkäisevä toiminta. Tiedämme laajojen hyvinvointitutkimusten kautta, että koettu hyvinvointi syntyy yhteisöissä, vuorovaikutuksessa ja ihmissuhteissa. Tästä nousee suuri kysymys kunnan roolista jatkossa. Kun valtio ja maakunta ovat etäisiä ja kasvottomia, mutta kunta läheinen, niin voisiko kunnan ‒ myös seurakunnan ‒ rooli olla jatkossa kuntalaisten koetun hyvinvoinnin keskeisin tuottaja?
Järki, tunteet ja todellisuus
Eriarvoisuus nakertaa hyvinvointia. Tasa-arvoisissa yhteiskunnissa hyvinvoinnin kokemukset ovat parempia kuin eriarvoisissa yhteiskunnissa. Osaltaan tulos selittyy sillä, että kehittyneissä ja kehittyvissä maissa elintaso vaihtelee yhtäläisesti tasa-arvon kanssa. Viimeisimpien analyysien mukaan selitys löytyy siitä, miten positiiviset ja negatiiviset tunnetilat painottuvat. Tunnetilathan ovat koetun hyvinvoinnin toinen komponentti järkeilyn ohella. Vakiintuneen käsityksen mukaan koettu hyvinvointi koostuu positiivisista ja negatiivisista tunteista (hedonismi) sekä omien tavoitteiden saavuttamisesta (eudaimonia). Arkisemmin puhutaan tunteesta ja järjestä.
Hyvinvoinnin kokemus ei ole pelkkä irrallinen yksilön kokemus, vaan se on vahvasti kiinni ympäröivässä todellisuudessa. Elintason parantuessa myös hyvinvoinnin kokemukset muuttuvat paremmiksi. Erityisen suuri merkitys lisätuloilla on kaikkein köyhimmille; pienikin muutos tuloissa ylös tai alas aiheuttaa voimakkaan hyvinvoinnin kokemuksen nousun tai laskun. Mitä vauraampi kansakunta, sitä korkeampi koettu hyvinvointi. Tämä tulos on ilmeinen, vaikka tutkijat ovat välillä olleet havaitsevinaan, että on löydettävissä tietty piste, minkä jälkeen tulojen yhteys hyvinvoinnin kokemukseen katoaa. Nyttemmin on kuitenkin havaittu, että tulotason kasvu lisää elämään tyytyväisyyttä silloin, kun tarkastellaan asiaa järjen kysymyksenä, mutta yhteys katkeaa tietyn tulotason saavuttamisen jälkeen, kun sitä tarkastellaan tunteiden näkökulmasta. Hyvinvoinnin kokemuksen määrää ei siis voi jatkuvasti kasvattaa pelkästään tuloja lisäämällä.
Hyvinvointivaltion voi nähdä olevan vastuussa eudaimonisen hyvinvoinnin kehittämisestä, mutta kansalaisyhteiskunnan kantavan vastuun hedonisesta hyvinvoinnista. Näitä ei voi erottaa toisistaan, sillä tarvitsemme niitä molempia. Hyvinvointi voidaan nähdä sisäkkäisinä kehinä, joissa nämä kaksi kolikon puolta limittyvät toisiinsa. Samalla määrittyvat yksilön ja hyvinvointivaltion keskinäiset vastuut hyvinvoinnin tuottamisessa.
Hyvinvoinnin kehät
Turvallisuus, luottamus ja demokratia ovat hyvinvointimme edellytyksiä, ja näihin liittyvät paikallistasolla palveluiden saatavuus ja se, kuinka meitä kohdellaan palveluissa. Tämä on sitä hyvinvointimme ulkokehää, johon esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelut hallinnollisesti sijoittuvat. Arkea elämme pääsääntöisesti rakennetussa ympäristössä ja seurustelemme muiden kanssa sosiaalisissa verkostoissa. Luonto on monelle meistä jo varsin etäällä hyvinvoinnin lähteenä, vaikka sillä on todettu olevan hyvinvointiamme vahvistavia vaikutuksia. Sisemmällä kehällä alkavat painottua ihmisen omat toimet hyvinvoinnin tuottamisessa. Edellisen kehikon pohjalle rakennamme hyvinvointimme pitämällä huolta kunnostamme, nauttimalla kulttuurin suomasta virkistyksestä ja tekemällä itselle mielekkäitä asioita. Keskeistä on se, millaiseksi näemme tulevaisuutemme: onko se pelottava vai toivottava, uskallammeko astua ja odottaa tulevaisuudelta jotain hyvää, minkä varassa nykyhetken kestää? Vasta näiden moninaisten kokemusten jälkeen olemme valmiita arvioimaan sitä, olemmeko tyytyväisiä elämäämme vai emme.
Tarvitsemme muita ihmisiä ja yhteisöä. Itse asiassa koettu hyvinvointimme rakentuu rakenteista ympärillämme ja olemme yhteisömme ilmentymiä. Eriarvoinen yhteiskunta tai yhteisö eroaa tasa-arvoisesta yhden tekijän suhteen. Ihmiset kokevat eriarvoisessa yhteiskunnassa tasa-arvoista yhteiskuntaa useammin negatiivisia tunteita. Samaan aikaan kun kaikissa yhteisöissä ihmiset ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja tämä tuottaa heille hyviä kokemuksia ja hyvinvointia, niin eriarvoisissa yhteisöissä nämä hyvät kokemukset peittyvät pahojen alle. Stressi ja pettymykset syövät terän siltä hyvältä, joka olisi tarjolla. Olemme hyvinvointimme välityksellä sidoksissa hyvinvointivaltion tulevaisuuteen.
Sakari Kainulainen
Dosentti, asiantuntija Diakonia-ammattikorkeakoulu
