Kuvaaja Vova Krasilnikov palvelusta Pexels
Lyhennelmä dokumentaatiosta ”Diakonian toteutuminen poikkeusolojen aikana – muutoksen havainnointi historiallisessa tilanteessa”. Dokumentaatio on tilattu Diakonia-ammattikorkeakoulun ja Kirkkohallituksen yhteistyönä. Dokumentin tekijä on sosionomi (AMK) -diakoni opiskelija Aki Korhonen.
Vuosi 2020 ja samalla uusi vuosikymmen sai varsin erilaisen alun, kuin mitä koko maailma olisi voinut kuvitella. Uusi COVID19-virus lähti alkuvuodesta leviämään ympäri maailmaa ja myöhemmin keväällä Maailman terveysjärjestö WHO julisti sen pandemiaksi. Maaliskuussa tehtiin myös Suomessa päätöksiä koulujen, päiväkotien ym. sulkemisista sekä kannustettiin ihmisiä pysymään kotona, siirtymään etätöihin ja annettiin rajoituksia kokoontumisten suhteen. Tämä on vaikuttanut myös seurakuntien toimintaan ja samalla diakoniatyöhön.
Dokumentaation päätavoite oli kerätä materiaalia, haastatella kentän väkeä sekä kartoittaa heidän kokemuksiaan muuttuneessa tilanteessa poikkeusolojen aikana.
Dokumentaation toteutuksessa ovat olleet mukana Kirkkohallituksen edustajat Marjo Kiljunen ja Airi Raitaranta, sekä Espoon, Turun ja Kuopion hiippakuntien työntekijät Sirpa Tirri, Anssi Nurmi ja Kati Jansa, sekä heidän kautta löytyneet kuusi haastateltavaa, jotka edustavat kentän ääntä diakoniatyön osalta. Dokumentaation tavoitteet, haastatteluteemat ja kysymysrungot hahmoteltiin yhdessä dokumentin tekijän sekä kirkkohallituksen ja hiippakuntien työntekijöiden kanssa yhteistyönä Teams-kokouksissa. Haastattelut Aki Korhonen teki puhelimitse ja Teamsin kautta. Haastattelujen pääteemat olivat: muutokset asiakastyön toimintatavoissa, digiloikka, yhteistyö, työhyvinvointi, johtaminen ja mitä ”uudesta normaalista” jää elämään.
MUUTOKSET ASIAKASTYÖN TOIMINTATAVOISSA
Haastatteluista nousi esille kokemus, että uusien toimintatapojen ja innovaatioiden myötä kohtaamisten määrä on kasvanut huomattavasti. Samalla uuden tekemisen keskellä on pohdittu, mikä toiminnassa oikeasti on sellaista, mikä on tärkeää säilyttää. Haastattelussa löytyi uusina toimintatapoina mm. eräänlaisen diakoniareservin perustaminen. Kyseessä on konsepti, joka muodostuu diakonian viranhaltijasta ja hänen johdossaan olevasta vapaaehtoisten muodostamasta tiimistä, joka on työntekijän apuna toteuttamassa diakoniaa uusien tarpeiden mukaan muokkautuvasti.
Uusissa toimintatavoissa nostettiin vahvasti esille erityisesti sosiaalisen median kanavat ja niihin panostaminen. Myös puhelin on jälleen otettu yhä laajamittaisempaan ja aktiivisempaan käyttöön.
Asioita on hoidettu poikkeusoloissa hyvin paljon verkossa tai puhelimitse. Samaan aikaan on herännyt pohdintaa, että tarvitaanko kaikkia piirejä, kerhoja ym., koska jostain on luovuttava, jotta on tilaa luoda jotain uutta. Seurakunnat ovat tehneet videohartauksia ja -tervehdyksiä Facebookiin, Instagramiin ja nettisivuille. Haastateltavat kertovat, että on ollut pakko opetella eri tapoja ihmisten saavuttamiseen äkkiä muuttuneessa tilanteessa.
Haastattelut toivat esille joitakin väliinputoajaryhmiä, joista nimettiin muun muassa vanhukset ja päihdeasiakkaat. Työn muutos oli nähtävissä myös uudenlaisena päivystyksenä. Joissakin seurakunnissa päivystyksiä siirrettiin kirkkoon, jossä oli aina joku työntekijä (pappi tai diakoni) päivystämässä. Koettiin, että oli tärkeää pitää kirkon ovet auki tilanteessa, kun useimmat muut ovet sulkeutuvat.
YHTEISTYÖ
Osa seurakunnista pääsi jo heti pandemian alkuvaiheessa mukaan erilaisiin kuntien ja muiden yhteistyökumppaneiden valmiusryhmiin. Näin lähti syntymään erilaisia uusia yhteisiä paikallisia tukimuotoja, jotka painottuivat puhelinpäivystysten, kotiinsoittojen ja ruokakassien jakamisen organisointiin. Joissakin seurakunnissa yhteistyö on sen sijaan ollut vähäistä eikä se kokemusten mukaan ole ollut kovin toimivaa. Seurakunnan sisälläkään ei työalojen välistä yhteistyötä, työnkuvamuutoksia ja vastuunjakoa ole kaikkialla välttämättä löytynyt.
Useimmat haastateltavat kokivat, että diakoniatyön näkökulmasta on kirkastunut, ketkä ovat keskeisimpiä yhteistyötoimijoita. Erityisesti pienillä paikkakunnilla toisen toisensa tunteminen vaikuttaa yhteistyön toimivuuteen myös poikkeusoloissa. Ilo siitä, että kirkon työntekijöitä arvostetaan ja seurakunta otetaan aina ”mukaan kaikkeen”, on totta joissakin seurakunnissa.
Työnkuvat muuttuivat keväällä jonkin verran ja useimmat saivat astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Työnkuvamuutosten osalta ainakin yhdessä seurakunnassa tehtiin suunnitelma diakoniatyöntekijöiden sairastumisen varalta niin, että erityisnuorisotyöntekijä ja kaksi pappia koulutettiin taloudellisen avustamisen periaatteisiin ja prosessiin.
Ilmapiiri muutosten keskellä koettiin osassa seurakunnissa innostavaksi. Yhteistyö ja arvostus toisia kohtaan kasvoi ja haastateltavat kiittivät toisten työalojen työntekijöiden tekemää työtä ja arvostivat hyvää töiden delegointia ja johtamista.
DIGILOIKKA
Kaikki haastateltavat kertoivat digiloikan olevan pääsääntöisesti hyvä asia, sillä sen myötä on ollut pakko tehdä niitä muutoksia, joita on ennen väistelty. Lisäksi tärkeänä huomiona haasteltavat toivat esille, että kohtaamisessa välissä olevalla välineellä ei ole sinänsä suurta merkitystä. Digityön vuorovaikutuksellisuuden kehittämisestä kysyttäessä esitettiin näkemys, että kirkon tulisi päästä vahvasti mukaan erilaisiin kotiin vietäviin palvelupaketteihin terveydenhuollon ja yksityisten palveluntuottajien rinnalla. Jo lyhyessä ajassa on voitu havaita, että kirkon digipalveluille on tilausta ja että diakoniatyöntekijä voi olla linkki yksinäisten ja apua tarvitsevien sekä auttamishaluisten välillä.
Haastatteluissa nostettiin esille myös vallalla oleva vahva stereotyyppinen käsitys ikäihmisistä, että he eivät käytä internettiä. Tämän painottettiin olevan yleistyksenä virheellinen. Esimerkkinä tuotiin esille 90-vuotiaat, jotka tilaavat ruokaa kotiin internetin kautta.
Sosiaalisen median osalta koettiin olevan tärkeää miettiä, että mikä on oleellisinta diakoniatyössä. Merkityksellistä todettiin olevan se, että ihminen tulee kohdatuksi ja kuulluksi, oli toteutustapa kohtaamiselle mikä tahansa. Yksi yllätyksellinen havainto oli joillekin, että puhelinkeskusteluissa on päästy jopa syvällisemmälle tasolle kuin kasvokkain tapahtuvassa kohtaamisessa. Yleinen näkemys oli kuitenkin, että kasvokkain tapahtuva kohtaaminen on edelleen tärkeää, mutta etäyhteyksilläkin se sujuu, kun osaaminen lisääntyy.
Nuorten tavoittamisen osalta koettiin tärkeimmiksi tavoittamisen kanaviksi Instagram ja Snapchat, työikäisten kohdalla Facebook ja ikäihmisten kohdalla paikallislehti. Toisaalta nähtiin myös, että niin kutsutun someähkyn vaara on olemassa, jos esimerkiksi koronaan liittyviä rukouksia ym. tulee joka päivä paljon. On myös tärkeä tiedostaa, miten tuotetaan toivoa ja tulevaisuususkoa luovaa materiaalia. Vuorovaikutuksellisuuden kehittämiseen oli noussut mm. idea, että seurakunnalla voisi olla tiettyinä päivinä oma diakoniachat, jossa asiakkaat voisivat kysyä sen kautta neuvoa akuutteihin asioihin.
Haastateltavat olivat huomanneet, että palaverit hoituvat digiloikan myötä paremmin ja tehokkaammin. Kokoukset ovat paljon jämptimpiä ja aikataulusyistä ihmisiä saa etäyhteyspalavereihin helpommin. Haastateltavien oma toive onkin, että etäyhteyden välityksellä tapahtuvat kokoukset ym. jäisivät pysyvämmiksi käytännöiksi.
TYÖHYVINVOINTI
Haastateltavat olivat huomanneet, että työn ja vapaa-ajan väli oli tullut häilyvämmäksi. Työpäivästä koettiin tulevan pirstaleisempi, kun ei ole työpaikalla. Kotona tulee myös tehtyä töitä enemmän ja joutuu jonkinlaiseen etätyön imuun. Haastateltavat korostivat kuitenkin, että ihmiset toimivat aina ja yksilöllisesti kriisissä ja muuttuvissa tilanteissa. Näin ollen yleistyksiä työhyvinvoinnin suhteen on hyvä välttää. Keskustelu ja ajatustenvaihto lisää hyvinvointia.
Parhaiten tästä koronakriisistä näyttävät selviävän työhyvinvoinnin kannalta ne työhteisöt ja tiimit joissa työilmapiirin osalta rakenteet ovat olleet kunnossa jo ennen tätä koronakriisiä
Haastatteluissa tuli esille, että esimiehen huomiointi ”Voikaa hyvin” -viesteillä on mukavaa, mutta se ei yksin riitä. Myös oma perhe-elämä koettiin keväällä haasteellisemmaksi, kun etänä kotona työtä tehdessä oli osalla samalla kodin ja lasten hoitaminen yhtä aikaa läsnä. Työnohjauksellisuuden tarve muuttuvissa oloissa nousi useammassa haastattelussa esille. Yksi haastateltava kertoi korona-jaksamiseen liittyvän sisäisen puhelinporukan perustamisesta, jossa yhteyttä pitivät lähinnä diakoniatyöntekijät, sairaalateologit ja perhetyöntekijät työnohjauksellisissa asioissa.
Jotkut haastateltavat kertoivat työhyvinvointiin panostuksesta ja matalalla kynnyksellä työterveyshuoltoon ohjaamisesta. Esille tuli vahva kokemus välittämisesta ja kiinnostuksesta työntekijöiden hyvinvointiin liittyen. Resurssit turvattiin hankkimalla kasvosuojaimia, tietokoneita ja varmistamalla yleisesti laitteet työn tekemiseen. Lisäksi osa haastaltavista kertoi, että palautteen antaminen on muistettu ja korostettu samassa veneessä olemista.
JOHTAMINEN
Hyvä johtaminen vaikuttaa kaikkeen ja varsinkin yllättävien poikkeustilanteiden osalta johtamisen merkitys näyttää vain korostuvan. Hyvä johtaminen näyttäytyi joissakin seurakunnissa diakoniatyöntekijöiden kuvaamana vähempinä työkokouksina ja vahvempana itseohjautuvuutena. Esimiehiä ja johtajia kehutiin selkeydestä ja toimivuuden mahdollistamisesta. Lisäksi haastatteluissa nousi esille hyvänä johtamisena työnohjauksen mahdollistaminen, interventiot, työntekijöiden tekemiseen luottaminen ja asioiden avoin tiedotus ja viestintä.
Enimmäkseen on koettu, että esimiehet ovat olleet hyvin läsnä ja ovat antaneet toiminnallaan selkärankaa johon nojata.
Esimiehet ovat myös soittaneet työntekijöille kysyäkseen kuulumisia, mikä on antanut kokemuksen kokonaisvaltaisesta välittämisestä. Myös toisenlaisia kokemuksia löytyy ja koettiin myös johtajien vetäytymistä vaikeissa paikoissa, mikä toi kokemuksen yksin jäämisestä ilman tukea.
MITÄ OPIMME, MITÄ JÄÄ ELÄMÄÄN?
Haastatteluista selviää, että poikkeusolojen myötä on opittu enemmän kysymään ihmisiltä: ”mitä kuuluu” ja ”miten sinä voit”. Jumalanpalveluksiin osallistumista on haluttu myös madaltaa ja vahvistaa paikallishenkeä. Kirkko ei ole aina keskellä kylää, mutta parhaimmillaan se on keskellä elämää. Diakonian uskotaan tämän kriisin myötä vahvistuvan, koska uusia ihmisiä on tullut kantamaan vastuuta yhdessä työntekijöiden kanssa. Haastatteluissa korostettiin myös ammatillisuuden vahvistumista suhteessa yhteistyökumppaneihin ja erityisesti omaan kuntaan. Kynnyksettömyyden turvaaminen nousi esille uudella tavalla poikkeusolojen myötä.
Haastatellut kertovat rohkeuden kasvaneen uuden kokeilemiseen. Samaan aikaan puhelin on palannut uuteen arvoon työvälineena ja kiinnostus sosiaalisen median käyttämiseen on kasvanut. Erilaisten yhteydenpitotyylien muutos jäänee haastateltavien mukaan pysyväksi. Etsivää asiakatyötä halutaan jatkaa ja palavereja halutaan pitää etänä jatkossakin.
Diakoniatyön toivotaan tulevan tunnetummaksi. Jonkin verran pessimismiäkin on havaittavissa sen suhteen, että diakonia siirtyisi vahvasti osaksi myös muiden työalojen työtä. Haastatelluilla on kokemusta siitä, että seurakuntatyössä ollaan vahvasti omissa sektoreissa ja saattaa olla, että melko helposti palataan entiseen. Tästä huolimatta löytyy uskoa, että auttamistyö yleisesti lisääntyy. Näyttää siltä, että on tulossa pitkä tie ja pandemian jälkipyykissä aikanaan on paljon työtä. Päihteiden käytön arvioidaan jossain määrin lisääntyvän tulevaisuudessa ja perheiden ja nuorten hyvinvointi tulee todennäköisesti yhä vahvemmin pohdittavaksi. Myös taloudellisen tuen tarpeen arvioidaan kasvavan ja ruokakassien rinnalle tarvittaneen muutakin taloudellista kriisitukea enemmän kuin tähän asti. Vaikka tulevaisuuden ennustaminen näyttää nyt vaikealta, niin diakonian resursseista on tärkeää pitää juuri nyt huolta.
Aki Korhosen koostaman dokumentin tiivistäjänä
Airi Raitaranta
Kirkon diakonia ja sielunhoito, Kirkkohallitus
