Nämä otsikon sanat leikkasin 1980-luvun lopulla sanomalehdestä ja kiinnitin sinitarralla kirjoituskoneeseeni, jolla kirjoitin elämäni ensimmäisen opinnäytetyöni Luther-opistossa. Tuo sanapari ”Älä hötkyile” on kulkenut matkassani, vaikka tiedon tuottamiseen ja kirjallisten töiden tekemiseen liittyvät laitteet ovat vaihtuneet vuosien varrella moneen kertaan ja yhä tiheämmin.
Diakoniatyön oletusasetuksiin näyttää kuuluvan tilanteessa kuin tilanteessa ahkera toimeen tarttuminen. Meistä moni diakonian kentillä työtä tekevä tunnistaa itsensä tilanteista, jossa oma hyvinvointi ja jaksaminen jäävät muiden ihmisten tarpeiden varjoon. Tässä ajassa ja uusien haasteiden keskellä kyselen yhä enemmän, mitä kuuluu juuri nyt auttajille. Entä puolen vuoden kuluttua? Auttajat ovat yksilöitä, eikä yhtenäistä ryhmää, vastausta tai ääntä ole olemassa. On siis kysyttävä yhä uudelleen toisiltamme kysymyksiä: mitä sinulle kuuluu, miten voit, mitä sinä tarvitset.
Meille on opetettu, että kriisitilanteessa on tärkeää keskittyä perustehtäviin ja työn ytimeen. Diakoniassa on nyt suunnattu työ vahvasti ruoka-apuun sekä eristyksissä olevien ihmisten tavoittamiseen. Diakoniaa ei ole peruttu rajoitusten takia, sen sijaan toimintatapoja on ketterästi pyritty ja pystytty muokkaamaan uusiin olosuhteisiin sopiviksi.
Muuttunut tilanne ja epävarmuus vaikuttavat meihin kaikkiin, emme kukaan ole immuuneja murroksen vaikutuksille. Aamuyön tunteina huomisen haasteet saattavat tuntua ylitsepääsemättömiltä ja huoli voi nostaa päätään läheisten ja oman terveyden vuoksi. Pelkojensa kanssa painivalle rauhoittavia sanoja etsiessä voi omille huulille nousta rukous oman jaksamisen puolesta.
Tässä elettävänä olevassa murroksessa kysytään muutosjoustavuutta paitsi yksilöiltä myös yhteisöiltä. Miten luotan ja luotamme selviytymiskykyymme? Miten koemme arvostusta ja annamme arvostusta toisillemme? Miten merkitykselliseksi koemme työmme? Miten saamme ja annamme tukea omassa työyhteisössämme? Millainen kyky meillä on yhteisönä sopeutua muutokseen? Ja miten koemme mahdollisuutemme vaikuttaa muutokseen? Kun vastaamme näihin kysymyksiin, puhumme resilienssistä eli psyykkisestä palautumiskyvystä ja kimmoisuudesta.
Resilienssi ei ole yksilön tai yhteisön kiinteä ominaisuus, vaan se on taito, jota pystyy harjoittamaan. Itsestä huolehtiminen on tärkeä osa omien voimavarojen kasvattamista. Resilienssi rakentuu yksilön omien kokemusten sekä lähipiiristä ja ympäristöstä kumpuavien positiivisten ja negatiivisten tekijöiden vuorovaikutuksen kautta. Kuormittavissa tilanteissa kannattaa panostaa myönteisiin tunteisiin, koska ne auttavat meitä toimimaan ja avaamaan ajatuksia sekä tunteita. Usko omaan selviytymiseen voi vahvistua myös auttamalla muita, mikä on hyvä uutinen auttamistyötä tekeville.
Murroksessa voi löytää myös vahvuuksiaan uudella tavalla. Uudessa tilanteessa saattaa tarvita ja tunnistaa taitoja, jotka eivät ole olleet aktiivisessa käytössä aiemmin. Jollekin sosiaalisten suhteiden merkitys voi avautua uudella tavalla ja toinen löytää järjestelykykynsä tai huumorin voiman. Työyhteisöissä saatetaan oppia ihmettelemään ääneen ja kokeilemaan yhdessä uusia toimintatapoja. Parhaat oppimisen kokemukset yhteisöissä tulevat usein siitä, kun asiat eivät mene ihan suunnitelmien mukaan. Toisaalta myös yhteiset onnistumiset saavat herkästi hymyn huulille ja edistävät kumppanuuden kokemusta yksin puurtamisen sijaan.
Silloin kun tuntuu olevan kaikkein eniten tekemistä, tärkeintä onkin pysähtyä ja pysähdellä. On kysyttävä rauhassa ja hötkyilemättä yhä uudelleen: Mitä teemme, kenen tarpeesta, kenen kanssa, ketä varten, mitä tavoittelemme, mistä tiedämme onnistuvamme/epäonnistuvamme ja milloin on aika tehdä jotain toisin.
Ja se kaikkein tärkein: mitä minulle kuuluu, mitä sinulle kuuluu ja mitä meille kuuluu.
Airi Raitaranta
asiantuntija
Kirkkohallitus, diakonia ja sielunhoito
