Jumalanpalvelusta voidaan tarkastella monesta näkökulmasta. Jumalanpalvelus voi olla esimerkiksi julistava, opettava tai kasvattava. Se voi olla musiikillinen, draamallinen tai elämyksellinen. Nämä näkökulmat eivät ole toisilleen vastakkaisia tai toisiaan poissulkevia. Tämän artikkelin kysymyksenasettelu on, millainen jumalanpalvelus on hoitava.
Hoitavaan jumalanpalvelukseen pätevät monet samat periaatteet kuin sielunhoitoon. Sielunhoitohan pyrkii auttamaan ihmistä mielen hyvinvointiin liittyvissä kysymyksissä. Tällaista voi kohtuudella odottaa myös hoitavalta jumalanpalvelukselta. Lähtökohtaisesti voisi ajatella, että hoitava jumalanpalvelus edistää ihmisen hyvinvointia pitkällä tähtäyksellä: messussa oltuaan ihminen on saanut jotakin, joka kantaa häntä elämässä eteenpäin.
Samalla on kuitenkin tunnistettava sielunhoidon ja jumalanpalveluksen ero. Sielunhoidon keskuksessa on useimmiten yksilö ja hänen elämänkysymyksensä. Jumalanpalvelus on yhteisöllinen ja jokaisella on omat ainutlaatuiset kysymyksensä. Ei ole ongelmatonta yhdistää yksilön ja yhteisön tarpeita. Hoitavassa jumalanpalveluksessa tulisi ottaa vakavasti sekä yksilölliset että yhteisölliset näkökulmat.
Otan yhden esimerkin. Joku tulee kirkkoon saadakseen hiljentyä yhdessä toisten kanssa. Hän kaipaa sosiaalisuutta ja vuorovaikutuksellisuutta. Hänelle hoitavuus on kontaktia toisten kanssa. Toinen puolestaan tulee kirkkoon saadakseen hiljentyä yksin. Hän voi olla monien kontaktien ja sosiaalisten verkostojen uuvuttama ja hänen kaipuunsa on saada olla rauhassa. Hänen tilanteessaan hoitavuus on yksin olemista.
Hoitavassa jumalanpalveluksessa ihmisen ei tarvitse pakosta olla sosiaalinen. Hänellä tulisi olla tilaa olla myös yksin ja omissa oloissaan tai olla vähäsosiaalinen. Tällaista voi kaivata sometodellisuuden ja sosiaalisen maailman väsyttämä ihminen tai sellainen, jonka on aina oltava toisia varten. Hänelle hoitava jumalanpalvelus tarjoaa tilan olla myös yksin Pyhän edessä, yksin mutta ei yksinään, sillä yhteisö on hänen ympärillään.
Jumalanpalveluksen hoitavuuden kanssa taitaa olla vähän samalla tapaa kuin ihmisen sairauksien kanssa. Sääriluunsa murtanutta hoitavat erilaiset toimenpiteet kuin keuhkoputken tulehduksesta kärsivää.
Samanlainen jumalanpalvelus ei siis ole kaikille hoitava.
Tästä peruslähtökohdasta lähtien yritän pohtia joitakin hoitavan jumalanpalveluksen peruselementtejä.
Hoitava jumalanpalvelus on elämän jakamista
Hoidetuksi tulemisen kannalta on tärkeää, että messu nähdään laajempana kuin vain jumalanpalveluskaavan läpiviemisenä. Keskeistä on yhdessä elämisen näkökulma, uskon ja elämänkysymysten lomittuminen ja siitä nousevan balanssin vaikutus siihen, miten ihminen kokee olemisensa.
Yhdessä elämisen näkökulmaan kuuluu myös se, että jumalanpalveluksen toteuttajia eivät ole vain seurakunnan viranhaltijat. Lähtökohtana voisi olla, että messun toteuttajissa on yhtä paljon seurakuntalaisia ja seurakunnan työntekijöitä. Luterilainen jumalanpalvelus ei ole näytelmä, jota seurakuntalaiset seuraavat, vaan seurakunta yhdessä tekee jumalanpalveluksen, jossa se uskoo Jumalan olevan läsnä ja palvelevan.
Tähän olemisen kokonaisuuteen kuuluu, että messun toimittajat ja muut seurakuntalaiset ovat toisilleen saatavilla ja käytettävissä sekä ennen jumalanpalvelusta että sen jälkeen. Nämä eivät vain käväise messussa, vaan kysymys on kokonaisvaltaisesta olemistapahtumasta, jossa on tilaa molemminpuoliselle vuorovaikutukselle ja yhteydelle. Olennaista on tilan antaminen keskinäiselle jakamiselle. Lyhyetkin kohtaamiset ennen jumalanpalvelusta ja sen jälkeen vaikuttavat suhde- ja vuorovaikutustasoon, joka on erityisen tärkeä hoitavan jumalanpalveluksen kannalta.
Hoitavan jumalanpalveluksen yhteydessä – ehkä luontevimmin sen jälkeen – tulisi aina olla mahdollisuus henkilökohtaiseen keskusteluun. Vuosituhannen alussa toteutetussa jumalanpalvelusuudistuksessa mahdollisuutta sielunhoidolliseen keskusteluun ja rippiin jokaisen messun yhteydessä korostettiin. Tämä olisi edelleen syytä tuoda esille luontevana mahdollisuutena. Joku on saattanut hakeutua kirkkoon juuri löytääkseen keskustelukumppanin. Hän voi kuunnella saarnaa juuri sillä korvalla: uskaltaisinkohan mennä puhumaan tuon papin kanssa?
Kelpaanko minä?
Hoitavan jumalanpalveluksen kriteereiksi voidaan hyvin asettaa, että siinä toteutuvat sielunhoidollisen keskustelun peruselementit: kontakti, toisen ihmisen kohtaaminen, luottamus, vastaanotetuksi tuleminen, hyväksyminen, vierellä kulkeminen ja elämän tarkoituksen pohdinta.
Yksi hoitavan jumalanpalveluksen keskeisimpiä kysymyksiä on vastata ihmisen sisimmässä olevaan kysymykseen ”kelpaanko minä?”. Harvempi ihminen tulee tänä päivänä kirkkoon mielessään kysymys ”Mitä pahaa minä olen tehnyt? tai ”Kunpa nyt nopeasti pääsisin tunnustamaan syntini”. Sen sijaan hänen mieltään askarruttavat pohdinnat: Kelpaanko, riitänkö minä? Miten jaksan ihmissuhteissani ja työssäni? Miten Jumala minuun suhtautuu? Kelpaanko Jumalalle?
Hoitavan jumalanpalveluksen tulisi kirkon portailta asti viestittää: olet tervetullut, Sinua on odotettu. Sen tulisi viestittää: Jumalan edessä ja seurakunnan keskellä riität vajaanakin. Ei tarvitse olla täydellinen. Tärkeää on, että jokainen saisi tulla näkyväksi omana itsenään, mutta ei paljastetuksi vastoin tahtoaan. Seurakuntalainen voi tulla kirkkoon arkana ja epäröiden ja kokea itsensä niin hengellisesti kuin muutenkin alamittaiseksi. Tällöin on hyvin tärkeää, miten pappi ja toiset seurakuntalaiset hänet kohtaavat.
Käytännössä tämä voisi tarkoittaa sitä, että jokainen vastaanotetaan ja toivotetaan kirkkoon tervetulleeksi henkilökohtaisesti. Vastaanottajan ei välttämättä tarvitse olla pappi, mutta symbolisesti on merkitystä sillä, että vastaanottaja on joku jumalanpalvelusta toimittavista. Toisin sanoen hän on pukeutunut esimerkiksi albaan.
Vasta sen jälkeen, kun ihminen on kokenut itsensä tervetulleeksi ja hyväksytyksi (accept), on edellytyksiä sille, että hän voi katsoa myös omaa varjoaan ja tunnustaa syntinsä. Armon kokemuksen tulisi edeltää synnintunnustusta.
Hoitava jumalanpalvelus ymmärtää ihmistä
Hoitavan jumalanpalveluksen keskeisiä elementtejä ovat ainakin virret ja musiikki, rukoukset, Raamatun tekstit, saarna ja ehtoollinen.
Virret ja musiikki antavat ihmiselle mahdollisuuden ”hoidetuksi tulemiseen”, olemiseen ja sisimpien tunteidensa tunnistamiseen. Yhdessä Raamatun tekstien kanssa musiikki ja virret ikään kuin lainaavat ilmaisun sille, mitä on yksilön sisimmässä ja mitä kautta hän voi liittyä vuosisatojen ja vuosituhansien takaisten ihmisten tuntoihin. Näin ne rakentavat yhteisöllisyyttä ja osallisuutta itseä suuremmasta. Kätketyimmillään hoitavan ulottuvuuden voi kohdata ehtoollisessa: ”Vaiti kaikki palvokaamme salaisuutta Kristuksen. Hän on tullut keskellemme, väisty, huoli maallinen. Kristus täyttää kunniallaan ääret maan ja taivasten.” (VK 228:1)
Millainen sitten on hoitava saarna? Vieläkin enemmän kuin saarnaa tai jotakin yksittäistä jumalanpalveluksen osaa haluaisin painottaa kokonaisuutta. Se, mitä ”kirkonmäellä” tapahtuu, on olennaisempaa kuin mitä saarnaaja sanoo! Hoidollista saarnaa koskee sama, mikä koko jumalanpalveluksen hoidollisuutta. Hoidollisuus riippuu siitä, kohdataanko siinä syvällä ihmisen sisimmässä olevat kysymykset. Toisin sanoen tuleeko ihmiselle messun aikana ja sen jälkeen tunne: on kysymys minulle tärkeistä asioista. Koskettaako se, mitä messussa tapahtuu, minun elämäni sisintä? Kysymys ei ole vain siitä, mitä sanotaan, vaan myös se, miten sanotaan ja miten ollaan yhdessä. Hoidollisuus on yhteydessä siihen, kokeeko ihminen tulevansa tunnistetuksi, kohdatuksi ja kosketetuksi omassa hädässään ja kaipuussaan, omissa pettymyksissään ja suruissaan, ilossaan ja kiitollisuudessaan. Saarnan kuulijalle pitäisi siis syntyä kokemus: tuossahan puhutaan minun elämäni keskeisistä kysymyksistä. Näiden kaikkien kanssa olen nyt Jumalan edessä. Mitään ei tarvitse kieltää eikä mistään vaieta.
Sielunhoidollinen saarna tai jumalanpalvelus ei välttämättä ratkaise ihmisen ongelmia. Jos jumalanpalvelus on hoidollinen, sen toimittajat ja siihen osallistuvat kunnioittavat ihmistä niin paljon, että tajuavat, etteivät ihmisen ongelmat ratkea pikaisesti. Hoidollinen jumalanpalvelus ei uskottele epärealistisesti ongelmien nopeaa poistumista. Sen sijaan se voi parhaimmillaan herättää kuulijassa luottamuksen: Täällä minun elämääni ymmärretään ja minut halutaan nähdä minuna. Minä saan tulla katsotuksi omana itsenäni ja kohdata toisen ihmisen, jolle ei tarvitse teeskennellä. Hengellisesti hoitava jumalanpalvelus vahvistaa ja rohkaisee ihmistä luottamukseen, että myös Jumala ymmärtää minua – silloinkin kun en edes itse ymmärrä itseäni.
Hoitava jumalanpalvelus lähtee liikkeelle keskustelusta ja päättyy keskusteluun. Se lähtee liikkeelle keskustelusta siinä mielessä, että messun toimittajalla tulisi olla silmiensä edessä ihmisten kanssa käymänsä sielunhoidolliset keskustelut ja ihmiskohtalot. Hän ikään kuin kysyy mielessään: Mitä nämä ihmiset nyt tarvitsevat, mikä on heidän huolensa, ilonsa ja murheensa? Mitä sellaista voisin sanoa ja miten olla ja toimia, että rohkaisisin, herättäisin uusia näköaloja ja toivoa? Mitähän Jumala haluaisi sanoa näille ihmisille? Tämä näky vaikuttaa virsien valintaan ja rukouksiin.
Näistä lähtökohdista nouseva saarna on konkreettinen: saarnaajalla ovat silmiensä edessä yksittäiset ihmiset ja heidän vointinsa. Hoidollinen saarna kulkee seurakuntalaisten murhehuoneiden läpi kohti alttaria ja ehtoollispöytää. Se tukeutuu seurakuntalaisten elämäntodellisuuteen ja tuo sen keskusteluun Pyhän kanssa. Tämä kaikki on kuitenkin tehtävä niin, ettei esimerkkejä oteta sielunhoidollisista keskusteluista, vaan yksittäiset keskustelut ”muunnetaan” kysymyksenasetteluiksi, joista ketään ei ole tunnistettavissa – ei edes asianomainen tunnista osoitettavan itseään.
Sielunhoidollista saarnaa uhkaa tänä päivänä se tosiasia, että seurakuntapappien käymät sielunhoidolliset keskustelut ovat voimakkaasti vähentyneet tällä vuosituhannella. Jos pappi menettää yhteyden yksittäisen ihmisen sisäiseen mielenmaisemaan ja ”murhehuoneeseen”, häneltä katoaa hyvin tärkeä kontakti ihmisen kokemusmaailmaan.
Yksi hoidollisen jumalanpalveluksen keskeinen elementti on esirukous. Sekään ei saisi olla osallistujien asioiden ja huolten ennalta tietämistä. Siksi olisi tärkeää, että esirukous olisi luonteeltaan levollinen ja kiireetön. Se ei ole toimintasuunnitelman esittämistä Jumalalle vaan hänen edessään viipymistä. Kun joku on pyytänyt esirukousta, olisi hänen vierelleen asettumista rukoilla hänen ”kanssaan” mieluummin kuin hänen ”puolestaan”. Tärkeää myös olisi, että esirukousjaksossa olisi hiljainen rukousosuus, jossa jokainen voisi rukoilla niiden asioiden ja ihmisten puolesta, jotka hänelle tulevat mieleen. Joskus tuntuu, että esirukouksen johtaja pyrkii pitämään hiljaisen rukousjakson liian lyhyenä, ikään kuin peläten, että joku pitkästyy tai ahdistuu. Tämän ehkäisemiseksi hiljaisen rukouksen aikana voisikin soida meditatiivinen instrumenttimusiikki.
Tilaa olemiselle ja yhteisöllisyydelle
Hoitavan jumalanpalveluksen toimittaja ei eristä itseään seurakuntalaistensa ylä- eikä ulkopuolelle. Hän ei tuomitse eikä arvostele kuulijoitaan eikä ilmaise asioita niin, että eri mieltä oleva kuulija joutuisi nolatuksi. Hän puhuu itsensä läpi, mutta ei kaada ongelmiaan seurakuntalaisten kannettavaksi. Hän eläytyy seurakuntalaisten elämäntilanteisiin samalla tajuten, että elämä on myös hänelle haasteellista. Henkilökohtaisuus merkitsee monesti uskottavuutta ja aitoutta. Niinpä jumalanpalveluksen toimittaja ei pyri antamaan itsestään kaiken tietävän ja osaavan kuvaa. Näin hän antaa luvan seurakuntalaisellekin olla kyselevä ja pohtiva. Juuri sitä kautta kuulija voi kokea tulevansa vastaanotetuksi myös epäilyksissään ja epävarmuudessaan, sekä uskossaan että epäuskossaan, toivossaan ja epätoivossaan, rohkeudessaan ja pelossaan. Ihanteista puhuessaan hän yrittää pitää mielessään, että kirkossa istuu todennäköisesti myös hän, joka ei näitä ihanteita ole pystynyt täyttämään. Siksi pappi kysyy itseltään: Mitä sanottavaa minulla on hänelle? Mikähän olisi Jumalan viesti ihanteita täyttämättömälle?
Hoitava jumalanpalvelus antaa tilaa olemiselle ja levollisuudelle. Se ei vaadi tekemistä ja suorittamista. Hoitava jumalanpalvelus ei vartioi eikä kontrolloi ihmisten elämää. Se tukee ihmistä aikuisen vastuullisuuteen. Hoitava jumalanpalvelus antaa tilaa ihmisen eksistentiaalisille kysymyksille – elämän tarkoituksen tunnistamiseen Jumalan edessä.
Jumalanpalveluksen hoidollista ulottuvuutta tulisi kehittää pitkällä tähtäyksellä. Yksi vuorovaikutuksen ja keskinäisen kohtaamisen kannalta tärkeä elementti on kirkkokahvit. Monissa seurakunnissa ne ovat jo joka sunnuntainen käytäntö. Joissakin seurakunnissa on kehitetty myös kirkkolounaita. Niiden avulla voidaan lisätä yhteisöllisyyttä ja osoittaa kirkkovieraille vieraanvaraisuutta. Niiden järjestämisestä huolehtiminen voi myös olla sosiaalinen tapahtuma ja tarjota mahdollisuuden yhteisen vastuun kantamiseen.
Kirkkokahvit ja kirkkolounaat ovat erityisen tärkeitä aikana, jolloin yhden hengen talouksien määrä kasvaa. Vaikka kirkkokahveilla voidaan toki keskustella myös edeltävästä jumalanpalveluksesta, näen niiden hoitavan merkityksen olevan erityisesti siinä, että ne tarjoavat mahdollisuuden seurakuntalaisten keskinäiseen yhteyteen. Kirkkokahvit ilman ohjelmaa luottavat osallistujien aikuisuuteen ja tukevat näkemystä seurakunnasta olemisen yhteisönä. Runsaasti ohjelmoidut kirkkokahvit tukahduttavat helposti ihmisen keskinäisen vuorovaikutuksen.
Kirkkokahvit on mahdollista järjestää myös kirkoissa, joissa ei ole seurakuntasalia tai muuta erillistä tilaa. Monissa seurakunnissa se toimii hyvin esimerkiksi kirkon keskiristissä tai takaosassa.
Lupaus vierellä kulkevasta Jumalasta
Hoitava jumalanpalvelus ei tyydy antamaan vastauksia, vaan se herättää kysymyksiä ja panee keskustelemaan. Se ei tapa epäröivää ja arkaa uskoa vaan rohkaisee pohdintaan ja antaa tilaa vaikeillekin kysymyksille. Siksi hoitava jumalanpalvelus ei sisällä ”viimeistä sanaa” vaan lähettää liikkeelle uusien ja avointen kysymysten kanssa. Enemmänkin se avaa keskustelua kuin päättää sen.
On kuitenkin realistista ja ihmistä kunnioittavaa ajatella, ettei hoidollinenkaan jumalanpalvelus voi ratkaista yksittäisen ihmisen konkreettisia ongelmia. Tämä voisi olla jopa eettisesti ongelmallista, koska koko seurakunnalle tarkoitetussa tapahtumassa ei voida ottaa huomioon eikä avata kaikkia eri yksilöiden elämäntilanteita. Pikemminkin on kysymys ilmapiiristä, jossa ilmenee kristittyjen keskinäinen solidaarisuus ja luottamus Kristuksen läsnäolosta seurakunnassaan. Ihmisen elämänkysymyksiin osallistuva jumalanpalvelus on lupaus vierellä kulkevasta Jumalasta. Se on yksi inkarnaation toteutumisen muoto.
Ihmisen elämänkysymyksiin osallistuminen ei tarkoita vain messussa läsnäolevien elämäntilanteen huomioimista. Se tarkoittaa myös tämän maailman nälkää, sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta kärsivien todellisuuden tuomista osaksi Jumalan kansan juhlaa. Diakonia on vanhastaan lähtenyt liikkeelle alttarilta. Diakonian – siis vastuun kaikkein heikoimmista – tulisi aina myös olla osana jumalanpalvelusta: kuinka Jumalan kansa voisi juhlia, jos se unohtaa tämän maailman kärsivät lähimmäiset? Jumalan ihmiseksi tulemisen todesta ottava, hoitava jumalanpalvelus ei voi olla ottamatta todesta sitä hätää, jonka keskellä kirkko kotimaassa ja globaalisti elää. Hoitavan jumalanpalveluksen yksi keskeinen tehtävä on lähettää ja tehdä meidät kykeneviksi kantamaan vastuuta arjessa myös kaikkein heikoimmista ja toimimaan epäoikeudenmukaisuuden ja syrjäytymisen vähentämiseksi. Jumalanpalveluksen kokonaisvaltaisuus jatkuu arjessa, siinä miten me kohtaamme ja kohtelemme vähimpiä lähimmäisiämme.
Hoitavan jumalanpalvelukseen haasteena on olla dynaaminen ja välttää löperyyttä. Sen haasteena on tukea ihmisen aikuisuutta ja välttää naiiviutta. Jos jumalanpalvelus on ollut hoitava, ihminen lähtee sieltä iloa ja voimaa saaneena.
Paavo Kettunen
Käytännöllisen teologian emeritusprofessori
Itä-Suomen yliopisto
(Kuva: Antti Sepponen)
