Yleistä
Suomen ev.lut. kirkko on alueellisessa kattavuudessaan ja toiminnan laajuudessa huomattava yhteiskunnallinen toimija. Se on ollut ja sen myös odotetaan olevan mukana edistämässä ihmisten hyvinvointia niin kriisien aikana kuin nk. normaalioloissa. Kirkon tutkimuskeskuksen selvityksen mukaan suomalaiset ovat pitäneet koronakriisissä tärkeimpänä kirkon toiminnoista sen tarjoamaa konkreettista apua. Esimerkiksi 83 % pitää tärkeänä sitä, että seurakunnat tarjoavat asiointiapua eristyksissä oleville ihmisille, kuten vanhuksille. Lähes yhtä suuri osuus pitää tärkeänä seurakuntien tarjoamaa taloudellista apua vähävaraisille perheille sekä ruoka-apua.
Diakonian tilastot osoittavat, että koronakriisin aikana kasvua on tapahtunut erityisesti ikäryhmissä 40-69- ja yli 70-vuotiaat. Työelämän ulkopuolella olevien määrä on kasvanut huomattavasti. Kohtaamisten syistä korostuvat talouteen sekä terveyteen ja sairauteen liittyvät kysymykset. Taloudellista ja aineellista apua on annettu koronakriisiin liittyen selvästi aiempaa enemmän, avun piiriin on tullut uusia ihmisiä (lomautetut, työttömät, yrittäjät). Kirkon tutkimuskeskuksen laatima tilastokoonti kertoo mm. kahden indikaattorin, Kirkon keskusteluavun ja ruokakassien jakelun, avulla avun tarpeen kasvusta.
Huomattavaa kasvua on ollut työntekijöiden tarjoamassa henkisessä tuessa. Sairaalasielunhoitajat ovat olleet sairaiden ja heidän läheistensä sekä hoitohenkilökunnan tukena. Kirkon keskusteluavussa on vastattu kasvaneeseen henkisen tuen tarpeeseen.
Ruoka- ja asiointiavun sekä verkostoyhteistyön lisäksi diakoniatyöntekijät ovat koronakriisin aikana rekrytoineet, kouluttaneet ja ohjanneet vapaaehtoisia.
Monet seurakunnat ovat kohdentaneet muusta toiminnasta vapautuvia voimavaroja haavoittuvimmassa asemassa olevien hyväksi. Diakonisen ja sielunhoidollisen toiminnan digiloikkaa on viritelty. Isompi askellus vaatii kuitenkin vielä työntekijöiden digiosaamisen vahvistamista, ajanmukaisia laitteistoja sekä käyttäjäystävällisiä laitteita ja ohjelmia (erityisryhmien, esimerkiksi muistisairaiden tarpeita vastaavia). Digipalvelut tavoittavat ja palvelevat vain osittain henkilökohtaista ja vertaistukea tarvitsevia ihmisiä, minkä vuoksi huolta on kannettu niistä nk. diakonian asiakkaista, joita ei ole onnistuttu kriisin aikana millään tavoin tavoittamaan (esimerkiksi puhelimitse tai kirjeitse).
Kriisi koettelee heikoimmassa asemassa olevia
Myös kirkon piirissä on havaittu, miten koronakriisi koettelee erityisen voimakkaasti jo valmiiksi muita heikommassa asemassa olevia ihmisiä. Riskiryhmiin kuuluvia on pyritty suojaamaan välttämällä fyysisiä lähikontakteja. Diakoniatyössä merkittävä osa työstä tapahtuu kuitenkin normaalioloissa lähikontaktissa, mikä on keskeinen osa työn vaikuttavuutta. Sosiaaliset, kasvokkaiset kohtaamiset (kuten esimerkiksi yhteisöruokailut, pienryhmät) ovat olleet monelle jo itsessään merkitseviä ja tärkeä voimavara. Omaiset ovat olleet yhtä lailla tärkeä osa hoivaa ja tukiverkostoa. Kun hoitolaitoksissa ei ole saanut vierailla, yhteyttä on voinut hoitaa vain puhelimitse. Monet huono-osaisimmasta ovat myös yksinasuvia. Omaishoitajien tilanne on herättänyt seurakunnissa erityistä huolta. Karanteenitilanteessa monet ihmiset ovat jääneet tuen ja avun tavoittamattomiin.
Koronakriisin alkuvaiheessa seurakunnissa huomiota kiinnitettiin erityisesti sairastumisen kannalta riskiryhmään kuuluviin ikäihmisiin. Monilla paikkakunnilla soitettiin kaikille yli 70- tai yli 80-vuotiaille. Toimintamalli levisi varsin nopeasti ja joillakin paikkakunnilla yhteydenottoja tehtiin myös yhteistyössä kunnan kanssa. Koska kaikkia ei pystytä tavoittamaan puhelimitse, heitä lähestyttiin perinteisesti kirjeitse paikallislehtiviestinnän ohella. Lisäksi ihmisiä innostettiin naapurihuolenpitoon.
- Koska etenkin ikäihmisten liikkuminen on ainakin osalla vähentynyt huomattavasti, kriisin jälkihoidossa fyysiseen kuntouttamiseen tulisi panostaa (tässä on mahdollisuus tehdä yhteistyötä seurakuntien, kansalaisjärjestöjen ja yritysten kanssa).
- Sosiaalisen kanssakäymisen mahdollisuus tulisi järjestää kriisioloissa, kun läheinen elää eristyksissä, puheen ja kosketuksen tavoittamattomissa.
- Tulisi miettiä pysyvämpää tukiratkaisua, joka mahdollistaisi omaishoitajan ja hoidettavan tarvitseman tuen myös poikkeusoloissa.
Digituen tarve kasvaa
Tuttujen vuorovaikutussuhteiden, henkilökohtaisten ja pienryhmien, jatkuminen edes virtuaalisessa muodossa on korostunut koronakriisissä. Seurakunnat ja muut toimijat ovat pyrkineet jatkamaan näitä toimintoja digitaalisessa ympäristössä, mutta tietoteknisiin ratkaisuihin liittyvistä taloudellisista (ei ole varaa hankkia tarvittavia laitteita ja yhteyksiä), oppimisesta, vammoista johtuvista tai muista syistä digipalvelut eivät sovellu kaikille. Jatkuvuutta on pyritty vahvistamaan puhelimitse ja järjestämällä keskustelupiirejä.
Nettiyhteyksien tai digiosaamisen puute ei koske siis vain ikäihmisiä, vaan tavoittamisen ja yhteydenpidon haaste koskettaa monia ihmisryhmiä. Vastaavasti niille vähävaraisille, jotka ovat tottuneet käyttämään nettipalveluiden hoitamiseen esimerkiksi kirjastojen tietokoneita ja nettiyhteyksiä, ei ole löydetty korvaavia mahdollisuuksia. Kirjastojen avautuminen helpottaa tätä tarvetta. Digituen kehittäminen yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa on välttämätöntä, jotta digiosallisuus vahvistuu ja digitaalisuuden kautta voidaan vahvistaa myös tällä hetkellä digisyrjäytyneiden ihmisten mahdollisuutta olla vahvemmin osa yhteiskuntaa. Lisäksi on elämäntilanteita, joissa tarvitaan myös taloudellista tukea yhteydenpitoon, arkielämän sujuvoittamiseen ja osallisuuden edistämiseen tarvittavien laitteiden hankkimiseksi.
Koulutoiminnan ja opiskelujen muuttuessa täysipäiväiseksi etäopiskeluksi tietokoneiden merkitys on korostunut entisestään. Koneita on pyritty keräämään lahjoituksina ja jakamaan tarvitseville.
- Tulisi panostaa sellaisten helppokäyttöisten tietoteknisten laitteiden, ohjelmien ja palvelujen kehittämiseen ja tarjoamiseen etenkin erityisryhmille (esimerkiksi muistisairaat, vammaiset ihmiset), jotka korvaavat ainakin osittain kasvokkaisten lähikontaktien katoamista kriisitilanteessa.
- Monet tarvitsevat asioidensa hoitamiseen ja yhteydenpitoon esimerkiksi kirjastoissa olevia tietokoneita. Tietokone ja nettiyhteys ovat edellytyksiä esimerkiksi opiskeluun. Tulisi löytää yhteiskunnan tarjoamia pysyviä ratkaisuja, jotka mahdollistavat myös kriisin aikana kaikille asioiden hoitamisen, yhteydenpidon ja opiskelun.
Huolenaiheita
Yrittäjien, erityisesti yksin- ja pienyrittäjien tilanne muuttui nopeasti tukalaksi. Tähän reagoitiin myös seurakunnissa. Osassa seurakuntia on rakennettu yhteisiä tukiverkostoja edellisten taantumien aikana. Yrittäjäjärjestöt olivat aktiivisesti käynnistämässä toimintaa yrittäjien henkisen jaksamisen tueksi. Yrittäjille suunnattua vertaistukea on viritetty monin paikoin. Esimerkiksi Oulussa perustettiin yrittäjiä auttava puhelinpalvelu.
Koronakriisi on koetellut erityisesti haavoittuvassa asemassa olevia lapsia. Ennen kriisiä arvioitiin vähävaraisissa perheissä elävän noin 112 000 lasta; määrän arvioidaan kasvavan talouskriisin myötä. Kunnat reagoivat monin paikoin kouluruokailujen lopettamiseen (mm. jaettiin elintarvikekasseja).
Omat erityishaasteensa on niissä kodeissa, joissa päihde-, mielenterveys- ja perheväkivaltaongelmat tekevät kodista lapselle turvattoman paikan. On ennakoitu, että ongelmat kasautuvat ja kärjistyvät kriisin myötä. Etätyöt ja lisääntynyt vapaa-aika yhdessä päihdepalvelujen järjestämishaasteen kanssa ennakoivat päihdeongelmien kasvua ja kasautumista. Tämä heijastuu puolestaan perheisiin; tällä hetkellä Suomessa on noin 70 000 alaikäistä lasta, joiden vanhemmalla on päihdeongelma. Alkoholiongelmien kasvu koskettaa myös ikäihmisiä, joiden alkoholinkulutus ja siihen liittyen tapaturmat ja kuolleisuus ovat viime aikoina lisääntyneet.
Kriisin kestäessä ja ongelmien kumuloituessa (lomautukset, työttömyys, taloudelliset ongelmat, päihteet, sosiaalisten yhteyksien kaventuminen) tilanne kotona voi kärjistyä myös nk. keskiluokkaisissa perheissä, joissa esimerkiksi talous on asuntolainan ja muiden menojen suhteen viritetty äärimmilleen.
Nuorten syrjäytymisen riski kasvaa, kun esimerkiksi heikossa sosioekonomisessa asemassa olevien perheiden nuoret eivät saakaan jo sovittua kesätyötä, jonka varaan on jo ehkä laskettu nuoren opiskelukustannusten ja harrastusten kattaminen.
Mielenterveysongelmat ovat olleet kasvussa jo pidempään. On todennäköistä, että koronakriisi vauhdittaa kasvua entisestään. Taloudelliset ja sairastumiseen (omaan ja läheisten) liittyvät huolet sekä yleinen epävarmuus tulevasta kuormittavat nyt monia, mutta koronakriisin on ennakoitu pahentavan etenkin mielenterveyspotilaiden tilannetta. Kun mielenterveydeltään hauraat ihmiset ovat jääneet vaille tuttuja ja turvallisia tukiverkkoja, niitä on pyritty korvaamaan digitaalisin yhteydenpitovälinein. Terapia- ja hoitotapaamisia on järjestetty puhelimitse tai etäyhteydellä. Puhelin- tai edes videoetäyhteys ei kuitenkaan korvaa täysin kasvokkaista kohtaamista. Vertaistukiryhmiä ja matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja on puolestaan siirretty verkkoon. Kun kuntouttava päivätoiminta on ollut tauolla, monelta kuntoutujalta on puuttunut sosiaalisten kontaktien ja mielekkään tekemisen lisäksi arkea tukeva päivärytmi.
Huolta herättää se, kun jo ennen koronakriisiä on ollut vaikeuksia saada mielenterveyspalveluja, miten jatkossa kyetään vastaamaan todennäköisesti kasvavaan tarpeeseen.
Taloustilanne heijastuu mielenterveysongelmiin paitsi välittömästi myös pitkäkestoisesti ja ylisukupolvisesti. Esimerkiksi 1990-luvun laman lomautukset, työttömyys, konkurssit ja erilaiset taloudelliset ongelmat ovat vaikuttaneet kauaskantoisesti mielenterveyteen ja henkiseen hyvinvointiin (myös nk. lama-ajan lapsiin). Mikäli talouskriisi pitkittyy, vastaavaa saattaa olla odotettavissa myös nyt.
Verrattuna aikaisempiin taantumiin (1990-luvulla ja 2008) suomalaisilla kotitalouksilla on nyt huomattavasti enemmän velkaa ja etenkin kulutusluottoja. On ennakoitavissa, että aiempien taantumien tavoin yhteydenotot seurakuntiin ja etenkin diakoniatyöntekijöihin lisääntyvät. Tämä tullee näkymään myös Kirkon diakoniarahaston hakemusmäärien kasvussa.
- Monet yksin- ja pienyrittäjät saattavat tarvita sekä taloudellista että henkistä tukea pitkään akuutin kriisin jälkeen.
- Kun todennäköisesti myös tämän talouskriisin aikana monet ihmiset eivät pysty selviytymään lainoistaan, tulisi miettiä, millaisin keinoin koronakriisin aiheuttamat vauriot (taloudelliset, henkiset, sosiaaliset) olisivat kokonaisuudessaan mahdollisimman pienet. Laman jälkihoidossa toimenpiteiden kokonaisvaikutuksen arvioinnissa tulisi antaa suurempi painoarvo inhimilliselle kärsimykselle.
- Etsivää työtä ja poikkeusoloihin sopivia mielenterveys- ja päihdepalveluita (esim. virtuaaliryhmätoiminta) tulisi kehittää ja tehostaa.
Asunnottomien tilanne on huonontunut koronakriisin myötä. Monia asunnottomien palveluja on jouduttu sulkemaan. Asunnottomat, joilla on kroonisia sairauksia, ovat epidemioiden suhteen erityisen haavoittuvassa asemassa. Vaadittavasta hygieniasta on vaikea pitää huolta. Eristäytyminen, kotona pysyttely, sosiaalisen etäisyyden ottaminen eivät ole todellisia vaihtoehtoja asunnottomalle. Ennakoidaan, että asunnottomuus myös pahenee kriisin myötä (lisää asunnottomia talousvaikeuksien ja häätöjen takia).
- Asunnottomuuden haasteisiin tulisi kiinnittää erityistä huomiota kriisin jälkihoidossa. Samalla olisi tarpeen selvittää ja varmistaa, että palveluita voidaan jatkossa tuottaa katkeamattomasti myös poikkeusoloissa.
Vastuuta on kannettu ja jaettu yhdessä
Koronakriisi on myös innostanut ihmisiä auttamaan. Eri puolilla Suomea on syntynyt spontaanisti erilaisia naapuriapuverkostoja. Apua on koordinoitu mm. Facebookissa (korona-apu-ryhmät). Kirkon tutkimuskeskuksen edellä mainitussa kyselyssä huomattava määrä vastanneista, lähes 90 prosenttia kertoi olevansa valmis tarvittaessa auttamaan lähipiirissään. Näyttää siltä, että apua on ollut paikoin tarjolla enemmän kuin sitä pyytäviä. Joissain tilanteissa on osattu turvautua seurakuntien diakoniatyön erityisosaamiseen avun tarpeen kartoittamisessa ja avun kanavoimisessa.
Merkittävää on ollut myös seurakuntien lisääntynyt yhteistyö kuntien, järjestöjen ja yritysten kanssa. On syntynyt varsin nopeasti kriisiin reagoivaa uudenlaista yhteistyötä (esimerkiksi Helsinki-apu, Oulu-apu ym.).
- Uusia kumppanuuksia on tarpeen vahvistaa ja luoda uusia paikallisia toimijoiden liittymiä, joissa apua, tukea ja resursseja pystytään koordinoimaan yhä paremmin.
- Paikalliset yhteydet ja suhteet toimijoiden välillä korostuvat tiedon, osaamisen ja resurssien jaossa.
- Tarvitaan yhteistyön kehittämistä myös viestinnässä, jotta jaettava tieto on mahdollisimman selkeästi ja monipaikkaisesti saavutettavissa.
Kriisi haastaa muutokseen
Henkisen kriisinkestävyyden kannalta on ollut merkittävää ihmisten kokemus samassa veneessä olemisesta. Luottamuksen ja yhteiskunnallisen koheesion kannalta keskeistä on, että kuka tahansa voi olla varma, että sairastuessaan hänet hoidetaan mahdollisimman hyvin, taloudelliseen kriisiin joutuessaan saa tukea ja että kriisin keskellä ei jää yksin taakkojen kanssa. Kirkon tutkimuskeskuksen tekemässä kyselyssä havaittiin, että noin kolme neljäsosaa (77 %) suomalaisista luottaa saavansa hyvää hoitoa, jos sairastuvat. Esimerkiksi vanhustenhoidon osalta suurta huolta ihmisarvoisen hoidon ja hoivan saatavuudesta kannettiin kuitenkin jo ennen koronakriisiä.
Kun mediahuomio on kriisissä ymmärrettävästi kohdistunut kotimaan tilanteeseen, huomiota tulisi suunnata maailmanlaajuisesti heikoimmassa asemassa oleviin, esimerkiksi kymmeniin miljooniin pakolaisiin sekä yleisemmin hauraisiin maihin, joissa terveydenhuolto ei kykene vastaamaan kriisiin. Koronapandemian synnyttämät rajoitukset haittaavat vakavasti kehitysyhteistyötä ja humanitaarista apua.
Huomiota on kiinnitetty siihen, että koronakriisi saattaa ohjata sekä kansallisesti että kansainvälisesti myönteiseen suunnanmuutokseen. Suomella on kokemusta siitä, miten yhdessä jaettu kriisi voi edistää yhteisvastuuta ja halua työskennellä yhteisen hyvän eteen. Samalla kriisi voi toki merkitä myös kansallisten rajojen tiukentumista, käpertymistä sisäänpäin ja vahvojen etujen turvaamista heikompien kustannuksella. Ratkaisevaa on, miten pystymme vahvistamaan jatkossa kokemusta, että olemme samassa veneessä ja osallistumme yhteisen hyvän rakentamiseen ja jakamiseen. Tämä voi parhaimmillaan vahvistaa kokemusta omasta merkityksellisyydestä ja tarpeellisuudesta.
- Kriisin jälkihoidossa keskeistä on kokemus, että myös siinä vastuuta kannetaan yhdessä.
- Toimien vaikutuksia tulee punnita erityisesti heikoimmassa asemassa olevien kannalta.
- Koronakriisin myötä mahdollisesti saatava yhteinen kokemus yhteisten ponnistelujen ja niihin sitoutumisen vaikuttavuudesta on hyvä laajentaa koskemaan niin ilmastokriisiä kuin muita globaaleja haasteita.
Kalle Kuusimäki
