Kasvatuksen ja elämänsattumusten myötä psyykemme syvärakenteisiin muovautuu kullekin omanlainen ideologinen elämänselitys. Osa omaksumistamme uskomuksista on sellaisia, että ne kantavat meitä hädän hetkellä, osa sellaisia, että ne painavat meitä alaspäin kohti pelkoa ja ahdistusta. Vakaumus voi siis yhtäältä olla minuuden kasassa pysymistä tukeva turvarakennelma, mutta se voi olla myös aikuisuutta ja itsenäisyyttä murentava haitallinen uskomusjärjestelmä.
Elämänmullistusten keskellä myös vakaumukseen liittyvä osa meissä aktivoituu ja se haastaa meitä pohtimaan elämän perimmäisiä kysymyksiä. Kriisi saa meidät arvioimaan uudelleen elämäämme ja tekemiämme valintoja. Inhimillisen katastrofin keskellä, vakavan sairauden tai kuoleman koskettaessa ihmisen mieli kuormittuu ja saattaa jopa murtua väliaikaisesti tai pysyvästi. Psyykkisesti kuormittuneen ihmisen rinnalla kulkevan on oltava tarkkana, ettei herätä toisessa lisää ahdistusta ja tule tukeneeksi epäterveitä uskomuksia tai epärealistisia toiveita.
Erilaiset sisäiset maisemat
Vakaumuksen sisältöä oleellisempaa on logopedian luoneen Viktor E. Franklin mukaan se, että jokin omaksuttu elämänselitys ylipäätään on. Kun kriisi kohtaa ja ihmisen elämän turvarakennelmat pettävät, ihminen putoaa. Putoamisen hetkellä on oleellista, että on jotain, mihin pudota. Jos vakaumuksen sisältö on esimerkiksi kristillinen, saattaa kriisiin joutuneen kuva Jumalasta olla korostuneen julma ja mielivaltainen, rankaiseva ja ihmisen hylännyt. Mutta silloinkin hänellä on vastassaan taho, jonka puoleen kääntyä tai perään huutaa. Suhdetta ahdistavaksi ajateltuun Jumalaan voi aina muuttaa – helpommin kuin luoda suhdetta tyhjästä.
Toisen vakaumusta kunnioittavan auttajan tehtävä ei ole arvioida, onko hätään joutunut oikeassa tai väärässä, vaan kysyä: pärjäätkö sinä rakentamasi ajatusmaailman kanssa? Oma ajatukseni on, että me kristityt emme voi omia ihmisten hengellisiä tarpeita. Emme saa sanella sitä, miten ihmisten yliluonnolliset kokemukset, jumalakaipuu tai kaipaus tuonpuoleiseen tulee sanoittaa. On tärkeää kuunnella, millaisessa hengellisessä ja vakaumuksellisessa maisemassa kohtaamani ihminen kulkee. Mitä hänelle on opetettu, mihin hän uskoo, mitä hän pelkää ja mitä hän kaipaa? Psykiatrisen sairaalan sairaalapappina yritän jokaisen kohdalla erikseen opetella kohtaamani ihmisen käyttämää vakaumuksellista tai uskonnollista sanastoa. Sen sijaan, että alkaisin kinastella ilmaisujen muodoista tai opettaa heitä, yritän itse ymmärtää jotain kohtaamieni ihmisten sisäisestä maisemastaan ja heidän tavastaan sanallistaa kokemaansa. Viikoittain opin ihmisiltä erilaisia tapoja puhua Jumalasta tai muusta Korkeammasta voimasta sekä niistä kysymyksistä, joiden kanssa ihmiset tuon voiman edessä kipuilevat.
Toisinaan sielunhoitajan tehtävänä on toimia tulkkina potilaan ja muun maailman välillä. Kun potilaalla on uskonnollisia harhoja tai hän käyttää voimakasta uskonnollista kieltä, voi syntyä väärinymmärryksiä hoitohenkilökunnan kanssa. Yleisesti hyväksytyn sosiaalisesti suotavan kielen ja ihmisen oman kielen välillä voi olla näennäinen ristiriita. Ihminen, joka ilmoittaa olevansa Jeesus Kristus, saattaa rienauksen sijasta kertoa yli inhimillisten voimien käyneestä kivusta ja taakasta. Joko omastaan tai siitä, mitä on ollut todistamassa. Samastuminen Kristuksen kärsimyksiin luo hänelle mieltä mielettömyyteen. Tai mitä kaikkea omaan elämäänsä liittyvää kipuileekaan ihminen, joka muotoilee kokemansa kysymykseksi Onko kaikissa tilanteissa pakko antaa anteeksi ja kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä? Tällaisen kysymyksen edessä rinnalla kulkijan on viisaampaa kysyä lisää kuin antaa opillisesti oikea vastaus. Vain siten saa tietää, mistä itse asiassa puhutaan.
Sairastuminen on keino suojautua
Yksi osa sairaalapapin työtä on toimia ihmisen vakaumuksen huomioon ottamisen ja hengellisten tarpeiden puolestapuhujana. Psyykkisesti kuormittunut ihminen tarvitsee sairauden hoitamisen lisäksi aina myös elämänkysymystensä empaattista kohtaamista. Martti Lindqvist toteaa kirjassaan Hyvä elämä (Otava 1984) näin:
Mielisairauden kohtaaminen auttaa ymmärtämään minuuden ja maailman välistä problematiikkaa. Mielisairaus on usein todeksi tullut valhe. Siinä ihminen ottaa koko maailman mukaan omaan kaaokseensa. Hänelle se ei ole harhaa, vaan perimmäinen ja paljas totuus. Siksi sairaus on askel totuuteen eikä valheeseen. – Ihminen sairastuu aina totuuteensa – ei suinkaan valheeseensa. – – – Sairas ihminen on äärimmäisen herkässä vuorovaikutuksessa elämän kanssa, mutta hän ei jaksa luottaa elämään. Hänessä on tullut pintaan se kauhu, mikä meissä muissa elää vielä pinnan alla.
Sairaalapappina en ole vastuussa potilaan diagnoosista tai lääkityksestä, joten voin kuunnella ihmistä ennakkoluulottomasti. Sairastuessaan ihminen on äärimmäisen herkillä oman vakaumuksensa edessä. Psykoottisen ihmisen harhat ja epäluulot eivät ole sattumanvaraisia, vaan niiden kautta hän kertoo jotain itsestään ja elämästään, sen sietämättömyydestä ja kaaoksesta. Masentunut ei masennu vahingossa tai huvikseen, vaan sairastuminen on keino suojautua jonkin ylivoimaiseksi kasvaneen edessä, esimerkiksi menetyksen aiheuttaman surun tai elämän merkityksettömyyden. Kirkon työntekijänä olen hengellisesti orientoituneelle potilaalle auktoriteetti. Papin sana voi hoitajan sanaa painavammin vapauttaa toipumisen esteenä olevasta syyllisyydestä tai häpeästä ja tuoda siten lohtua surevalle tai toivoa elämänhalunsa menettäneelle.
Millainen on hyvä vakaumus?
Sielunhoitajana näkee, kuinka psyykkisesti sairaan elämässä usko ja vakaumus voivat olla hänen psyykeensä terveintä aluetta. Viisas hoitoyhteisö tai sielunhoitaja tukee ihmisen tervettä ja elämää kantavaa vakaumusta silloinkin, kun se poikkeaa auttajan omasta ajattelusta. Uskonnoilla ja ideologioilla on kautta maailman sivu tehty myös pahaa. Psyykeltään vielä terveiden kirjoissa kulkevien vakaumuksen motivoimat toimet voivat olla hyvinkin sairaita ja sisältää toisten psyykettä hajottavia piirteitä. Hengellisenä auktoriteettina toimivan on huolehdittava, että tulee tukeneeksi nimenomaan ihmisen psyyken eheyttä, aikuisuutta ja omaa toimijuutta eikä esimerkiksi lapsenomaisia riippuvuuksia tai pakko-oireita.
Millainen sitten on elämän kannalta hyvä vakaumus? Hyvä vakaumus on moraalisesti kestävä ja kohtuullinen, kasvulle tilaa antava. Se sallii itselle ja toisille erehtymisen ja uuden yrityksen. Aikuinen vakaumus kunnioittaa toisia, mutta asettaa terveellä tavalla myös rajoja. Hyvä vakaumus etsii yhteyttä ja yhteistä erojen ja eristämisen sijaan. Hyvä vakaumus antaa merkityksiä ja avaa polkua tästä hetkestä tulevaan. Elämää kantava vakaumus tuo ihmiselle turvaa niissä tilanteissa, joissa elämä satuttaa. Vakaumus kantaa siinäkin tilanteessa, kun ihminen joutuu sopeutumaan elämänsä kipeisiin realiteetteihin, ei parannu tai kuolee. Vastoinkäymiset ja menetykset, suru ja murhe ovat luonnollinen osa ihmisen elämää – eivät rangaistusta tai kostoa, tai jotain hyvän elämän ulkopuolelta tulevaa, kutsumatonta ja pahaa. Elämää tukeva vakaumus ottaa vastaan myös tämän ja hyväksyy. Teoillamme ja valinnoillamme on seuraukset ja vääristä valinnoista johtuvien asioiden kanssa on joskus vain opittava elämään. Silti mennyt ei fatalistisesti ennusta tulevaisuutta. Saamme toivoa parempaa tulevaisuutta, unelmoida ja kurkotella tähtiin omalta paikaltamme. Elämä on ajassa muuntuva, kipeä ja ihana lahja, jota me voimme yhdessä oppia elämään.
Ulla Ruusukallio
TAYS Pitkäniemen psykiatrisen sairaalan sairaalapastori, työnohjaaja ja kirkon konsultti, kirkon nuorisotyönohjaaja ja kasvatustieteen maisteri.
(Kuva: Marjut Hentunen)
