Vapaaehtoistyö on viimeisien vuosikymmenien aikana noussut esiin keskusteluissa, ja sen arvostus on kasvanut niin omassa suomalaisessa yhteiskunnassamme kuin muuallakin Pohjolassa. Kolmannesta sektorista on vuosien kuluessa tullut yhä tärkeämpi hyvinvointipalvelujen tuottaja. Suomalaisessa yhteiskunnassa tehtävän vapaaehtoistyön arvostukseen on varmasti vaikuttanut 1990-luvun lama, jonka seurauksena julkisia palveluja alettiin leikata.
Vapaaehtoistyö ja kirkon olemus
Myös Suomen evankelisluterilainen kirkko on kiinnittänyt huomiota seurakunnissa tehtävään vapaaehtoistyöhön. Ymmärretään taloudellisen kasvun ajan olevan kirkon osalta ohi. Työntekijöiden lukumäärää on vähitellen vähennettävä samalla kun kirkolle tulee koko ajan uusia haasteita. On ihmetelty, pystytäänkö tämä vaikea yhtälö ratkaisemaan aktiivisemman vapaaehtoistyön avulla.
Se suuri voitto, joka tulee kirkon löytäessä vapaaehtoistyön, ei kuitenkaan ole taloudellista voittoa. Se mitä nyt löydetään uudelleen, on osa kirkon olemusta. Kirkko on Kristuksen ruumis, ja me olemme sen
ruumiin jäseniä. Kirkko ei ensisijaisesti ole palkattujen viranhaltijoiden pyörittämä palveluorganisaatio vaan elävä organismi, jossa jokaisen osan on kyettävä tekemään oma osuutensa armolahjansa ja työpanoksensa avulla. Kun vapaaehtoistyö tulee kirkossamme taas kunniaan, se siis merkitsee uudistumista, paluuta kirkon juurille. Kirkosta tulee enemmän kirkko.
Vapaaehtoistyö ja Jumalan käsky
Meidän evankelisluterilainen kirkkomme on kansankirkko. Se tarkoittaa, että tämä kirkko, kuten Suomen ortodoksinen kirkkokin, on Suomen kansaa varten. Kirkkomme elää kiinteässä yhteydessä kansaamme ja yhteiskuntaamme. Teologiansa kautta kirkko on vaikuttanut yhteiskuntaamme vuosisatojen ajan ja vaikuttaa edelleen.
Suuri merkitys yhteiskunnallemme on ollut luterilaisella kutsumusajatuksella, jonka mukaan me jokapäiväisellä työllämme olemme osallisina Jumalan tekoihin maailmassa. Lutherin ajatuksena on, että kutsumuksensa ja virkansa kautta jokainen on osa Jumalan jatkuvaa luomistyötä. Ihmisillä voi yhteiskunnassamme olla samanaikaisesti useita kutsumuksia, ja kutsumukset voivat elämän varrella muuttua. Kaikkiin tehtäviin ja elämänvaiheisiin liittyy Jumalan käsky rakastaa lähimmäistämme. Me elämme toisiamme varten. Kannamme toistemme elämää käsissämme. Näin on Jumalan luomistyö järjestetty. Kristus itse eli elämän toisten puolesta.
Jos katsomme vapaaehtoistyötä tästä näkökulmasta, sekin voi olla virka, Jumalan kutsumus. Jumalan jokaiselle antamat lahjat ja tavoitteet vaikuttavat varmasti kutsumuksen suuntautumiseen. Koko maailma on avoinna kristilliselle työlle. Kristillinen vapaaehtoistyö ei rajoitu kirkon organisaation sisällä tehtävään työhön. Jumalan kutsumus tekee työn kristilliseksi, ei kirkko. Kirkon tilat eivät välttämättä luo kristillistä toimintaa. Jeesus ei toiminut temppelissä vaan ihmisten keskuudessa.
Olemme kaikki pappeja
Kaikkien kristittyjen yhteisenä kutsumuksena on perustaa yhdessä seurakunta. Puhuessamme kirkon vapaaehtoistyöstä puhumme seurakunnan jäsenten työstä oman seurakuntansa rakentamiseksi. Työ suoritetaan tavallisesti kirkon palveluksessa työskentelevien ja seurakunnan jäsenten yhteistyönä. On ehkä tärkeää katsoa tätä yhteistyötä periaatteellisesta näkökulmasta, teologisesta perspektiivistä.
Näiden kahden kirkossa työskentelevän ryhmän välillä vallitsee perustavaa laatua oleva yhdenvertaisuus, joka kannattaa ottaa todesta. Kirkkomme opettaa, että kaikki kirkon jäsenet ovat kasteen kautta pappeja. Suuresta kastettujen joukosta muutamat on valittu julistamaan evankeliumia ja hoitamaan sakramentteja. Kutsumme näitä evankeliumin julistuksesta ja sakramenttien hoidosta vastaavia viranhaltijoita yleensä “papeiksi”, mikä voi aiheuttaa tiettyä käsitesekaannusta.
On tärkeää ja luonnollista, että seurakunnan jäsenille tehdään tila toimia omassa seurakunnassaan. Kirkon palveluksessa oleville on yhtä tärkeää suunnitella vapaaehtoistyötä ja tarjota siihen mahdollisuus seurakunnassa kuin suunnitella omaa työtään. Pitemmällä aikavälillä seurakunnassa tapahtuva vapaaehtoistyö edellyttää asennemuutosta sekä seurakunnan jäseniltä että kirkon palveluksessa olevilta. Kirkon työntekijöiden osalta päämääränä tulee olla yhteistyö, ohjaus ja yhteinen suunnittelutyö
eri ryhmien kanssa. Seurakuntalaisten tehtävänä on kerätä rohkeutta ottaa paikkansa täysivaltaisina seurakunnan jäseninä ja kotiseurakuntansa “kanssapappeina”. Kaikkien osapuolten tulee muuttaa asenteitaan; seurakuntaelämässä olisi päästävä irti tuottaja-kuluttaja-ajattelusta.
Jumalanpalvelus seurakunnan ydintehtävänä
Kirkon toiminnan ydin on jumalanpalvelus, messu, jossa kuullaan evankeliumia ja vietetään ehtoollista. Seurakunnan perustana on jumalanpalveluselämä. Sanan ja sakramenttien kautta Jumala on itse yhteydessä seurakuntaansa. Jumalanpalvelusta eivät suorita pappi ja kanttori, vaan sitä vietetään Jumalan kansan yhteisenä juhlana. Jumalanpalvelukseen osallistuvan seurakunnan tulee saada eri tavoin osallistua jumalanpalveluksen toteuttamiseen ja antaa sille oma leimansa. Seurakunnan pitäisi kuulua ja näkyä rukoiltaessa, tekstejä luettaessa ja virsiä veisattaessa. Kaikki jumalanpalvelukseen kokoontuneet osallistuvat omalla tavallaan liturgiaan ja virrenveisuuseen, rukouksiin ja uskontunnustuksen lausumiseen. Liturgin tehtävänä on johtaa toimitusta, mutta seurakunta osallistuu aktiivisesti jumalanpalvelukseen. Messussa seurakunta kohtaa Jumalansa ja Jumala kohtaa seurakuntansa.
Voidaan keskustella siitä, onko terminologisesti oikein kutsua jumalanpalveluksessa toimimista vapaaehtoistyöksi. Katsotaanko vapaaehtoistyöksi se, että laulaa, rukoilee tai lukee tekstin oman seurakuntansa jumalanpalveluksessa? Toisaalta kaikkeen tähän toimintaan vaaditaan työpanosta. Useimmilla niistä henkilöistä, jotka hoitavat erilaisia tehtäviä jumalanpalveluksessa, on jonkinlainen koulutus tehtäväänsä. Juuri tätä työtä nämä vapaaehtoiset tekevät seurakunnassa. Heidän vastattavakseen ottamansa tehtäväalue on seurakunnan elämän todellinen ydin.
Seurakuntatoiminta ja vapaaehtoistyö
Seurakunnan vapaaehtoistoiminnasta puhuttaessa on ensimmäiseksi huomattava, ettei kyseessä ole mikään uusi asia. Useimmissa seurakunnissa on vuosikymmenien ajan tehty ainakin vapaaehtoista diakoniatyötä ja laulettu kirkkokuorossa. Uutta on se, että vapaaehtoistyötä arvostetaan nyt uudella tavalla ja ollaan valmiita osoittamaan resursseja työn organisoimiseen ja vapaaehtoisten kouluttamiseen.
Jokainen seurakunta tietää itse parhaiten, mitkä vapaaehtoistyön muodot sopivat juuri sille, ja monia vakiintuneita työmuotoja on jo käytössä. Eräitä yleisiä näkökohtia voidaan kuitenkin nostaa esiin. Seurakunnan palveluksessa olevat voisivat kysyä itseltään: Mitä erityisiä resursseja meidän seurakunnallamme on? Jos todella otamme kasteen ja kirkon jäsenyyden vakavasti, monille vapaaehtoisille tarjoutuu mahdollisuus lahjoillaan rikastuttaa seurakuntaelämää. Usein on yllättävää, miten innokkaita ihmiset ovat saadessaan tehdä jotain oman seurakuntansa hyväksi. Ilman mitään erityislahjakkuuksiakin voi kuitenkin olla seurakunnalleen tarpeellinen. Riittää, että on ihminen, lähimmäinen.
Kun otamme kansankirkkomme perusajatukset vakavasti, seurakuntien jäsenille avautuu lukemattomia vaikutusmahdollisuuksia kirkkonsa ja seurakuntansa piirissä. Seurakuntien vapaaehtoistyössä on hyvin pitkälti kysymys asenteista. Siellä missä seurakuntalaiset saavat täysivaltaisina jäseninä tehdä seurakunnassaan sitä mitä he osaavat ja haluavat tehdä, siellä he myös tekevät työtä innolla. Jäsenet rakentavat yhdessä kirkon, joka on Kristuksen ruumis.
Robert Lemberg
TT, Pernajan seurakunnan kirkkoherra
(Kuva: Antti Sepponen)
