Diakoniatyö on ajassamme salaista sielunhoidollista auttamistyötä, joka turvaa asiakkaan kasvottomuuden ja nimettömyyden. Työ vaikuttaa usein ensin yhteen ihmiseen tai perheeseen, ja asiakas vie kohtaamisen eteenpäin niihin yhteisöihin, joissa hän perheineen vaikuttaa. Pidän sanonnoista ”pisaroista se merikin koostuu” ja ”heittäessämme kiven veteen se saa aikaa isomman laineen”. Vaikuttavuuden ja laadun mittaaminen on arjessa haastavaa ja vaikeaa. Näemme tulokset usein myöhemmin, ja merkintä tilastoissamme ei kerro juuri mitään kohtaamisen vaikuttavuudesta asiakkaalle, hänen läheisilleen tai ympäristölleen.
Diakoniatyössä tulevia kohtaamisiamme emme voi myös tuoda esille mediaseksikkäästi, vaikka näitä meiltä usein odotetaan ja toivotaan. Meidän tulee voida suojata asiakkaitamme epäkiitollisilta stigmoilta. Aamulehdessä sunnuntaina 15.11.2015 eräässä artikkelissa toimittaja kirjoitti kokemuksistaan näin: ”Haastattelemistani ihmisistä moni hyväksyi olevansa ikuinen laitapuolenkulkija tässä yhteiskunnassa. He kantavat stigmaansa kuin kilpeä. Se vaimentaa kipua.” Artikkelissa kerrottiin ihmisistä, jotka ovat aitoja ja kaipaavat vuorovaikutusta toisiin ihmisiin kertoakseen omaa tarinaansa ilman suojauksia ja takaa-ajoa. Juuri näitä ihmisiä myös kirkko ja diakoniatyö kohtaavat arjessa ja tarjoavat myös omalta osaltaan kiinnekohtia arkeen.
Lehdissä emme voi julkisesti mainostaa kaikesta tarjoamastamme avusta. Apumme on usein pientä ja vain pienelle osalle tarjottavaa palvelua. Määrärahojen edelleen pienentyessä vastuu niiden jakamisesta on suuri yksittäisellä työntekijällä. Avuntarve ei yhteiskunnassamme ole todennäköisesti vähenemässä. Yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset ja uudistukset muun muassa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden saapuessa luovat uusia haasteita myös kirkon työhön. Työpaineen kasvaessa myös työssä jaksamisen kysymykset nousevat yhä useammin esille. ”Kun sosiaalityössä saatetaan vaieta asiakkaalle kuuluvista etuuksista, voidaan diakoniatyössä säädellä asiakkaiden määrää mainostamisen valikoivuuden tai jopa mainostamattomuuden avulla.” (Ulla Jokela, 2011, Diakoniatyön paikka ihmisten arjessa)
Diakoniatyö madaltaa kynnyksiä
Kaikki diakoniatyön asiakkaat eivät myös viesti nyky-yhteiskunnan keinoin monista eri syistä johtuen. Kaikilla ei ole taloudellisia edellytyksiä hankkia välineitä tai esimerkiksi vankilatuomion vuoksi ei ole mahdollisuutta käyttää jo olemassa olevia välineitä. Yksi yhteiskunnasta syrjäyttävä on pankkitunnusten puute tai niiden saamisen este, ja osalle asiakkaistamme hyvin tuttu arjen murhe ja ongelma. Pitkä vankilatuomio tai sairastuminen on myös saattanut eristää asiakkaan joksikin aikaa laitokseen ja yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten ulkopuolelle sekä näin syrjäyttää hänet yhteiskunnan palveluista tai tehdä hänet kyvyttömäksi hakea apua. Näissä tilanteissa diakoniatyö voi olla madaltamassa kynnystä, tukemassa ja viemässä tietoa sekä auttamassa asiakasta auttamaan itseään. Niin kirkon, valtion kuin rikosseuraamuslaitoksen tulisi pyrkiä palvelemaan jäseniään parhaalla mahdollisella tavalla. Heitä tulisi kiinnittää yhä tiukemmin yhteiskuntaan ja sitouttaa arkeen kaikin mahdollisin keinoin rakentamalla siltoja yhteistyössä heidän kanssaan. Tarkoituksena tulisi olla asiakkaan tukeminen säilymään oman elämänsä asiantuntijana, aktiivisena toimijana ja subjektina.
Viestintä kuuluu kaikille
Nyky-yhteiskunnassa myös koko kirkko kilpailee viestinnän eri välineiden viidakossa. Kirkkohallituksen julkaisussa Kohtaamisen kirkko korostetaan, että viestintä kuuluu kaikille. Jokainen omana itsenään on osaava viestijä, jonka tulee tarvittaessa saada apua viestinnän ammattilaisilta. Viestintä on kaikkien keskeinen työväline. Muuttuvassa yhteiskunnassa ja toimintaympäristössä tarvitaan kehittävää ja ennakoivaa työotetta sekä uskallusta luopua toimimattomista tavoista. Koneet ja ohjelmat helpottavat usein tekemäämme työtä, mutta ne eivät korvaa vuorovaikutuksen ja kohtaamisen merkitystä. Ruokakassi tai avustusasia voi olla syy tulla vastaanotolle, mutta se, miten lähimmäisemme tulee kohdattua, vaikuttaa hänen suhtautumiseensa kirkkoon ja seurakuntaan. Olemmeko työntekijä koneen takana vai työntekijä, jolla on aikaa kohdata aidosti ja kone vain väline, jolla saada apu perille? Kannettavat tietokoneet, pilvipalvelut ja sähköinen asiointi ovat tätä aikaa. Sähköinen viestintä ja sen laajuus mahdollistaa meille monenlaisia palveluita. Keskusteleminen kasvottomana verkossa voi olla helpompaa kuin työntekijän juttusille tuleminen. Se on mahdollisuus palvella myös sitä joukkoa, joka ei löydä tai hakeudu palveluidemme piiriin muuten.
Diakoniatyö on myös vaikuttamistyötä eri yhteisöissä, verkostoissa, yhteisöissä ja tiimeissä. ”Diakoniatyössä sekä paikataan että täydennetään yhteiskunnan aukkokohtia, ja siten sallitaan hyvinvointivaltiota purkavan kehityksen jatkuminen. Yksityisen ihmisen kohdalla apu on usein paikallaan, jotta hänen ihmisarvonsa toteutuisi, laajemmassa mittakaavassa vaikuttamisen puuttuminen mahdollistaa kuitenkin tilanteen jatkumisen ennallaan.” (Jokela, 2011) Vaikuttamistyö on usein niiden ihmisten puolustamista, joiden ääni ei kuulu, ja joilla ei ole välineitä, mahdollisuutta, voimia tai kykyä puolustaa omia oikeuksiaan. Onko meillä voimavaroja, uskallusta ja aikaa tulevaisuudessa tähän riittävästi nostaa esille yhteiskunnan aukkokohtia ja ottaa kantaa näkemiimme epäoikeudenmukaisuuksiin?
Miten pysymme mukana ajassa?
Meidän tulee seurata yhteiskunnallista keskustelua ja ilmiöitä, mutta meidän ei tule kuitenkaan myydä perussanomaamme ja kaikkea hyvää perinnettä, mitä edustamme. Kirkon perustehtävä on evankeliumin julistaminen ja sakramenttien jakaminen. Haasteena on ajassa mukana pysyminen ja sosiaalisen median käyttäminen julkisuuskuvamme muodostamiseen. ”Kirkon sanoma uskosta, toivosta ja rakkaudesta on viesti, jota tulee jakaa vuorovaikutteisesti, innostuneesti ja monipuolisesti”, kirjoitetaan kirkkohallituksen julkaisussa Kohtaamisen kirkko. Meidän ja läheistemme mielikuviin vaikuttaa viestintä, halusimme sitä tai emme, ja se rakentuu kohtaamisissa, kasvokkain ja mediassa. Yhteiskunnasta nousevissa uusissa epäkohdissa, haasteissa ja mahdollisuuksissa myös kirkko voisi olla ensimmäisten joukossa viemässä viestiä vielä rohkeammin ja näin vaikuttamassa tulevaisuuteen sekä samalla omaan julkisuuskuvaansa.
Mari Paija
erityisdiakonian vh
Tampereen seurakunnat
(Kuva: Marjut Hentunen)
