Uskonnonvapaus on aina ajankohtainen asia. Nykyisessä uskonnonvapauslaissa korostetaan uskonnonvapauden positiivista puolta, vapautta uskoa tai olla uskomatta. Mediakeskustelussa uskonnonvapauden negatiivinen puoli nousee usein esille, kun uskonnon julkisuus ja näkyvyys kyseenalaistetaan. Maailmanlaajuisesti uskonnonvapausloukkauksia tapahtuu koko ajan. Usein ne ovat osana poliittisia linjanvetoja tai sellaisia kulttuurisia ja sosiaalisia virtauksia, jotka näkevät uskonnon uhkana.
Uskonnonvapauden tilanne maailmassa vaihtelee suuresti. Uskonnonvapaus ei valitettavasti ole itsestäänselvyys käytännön elämässä kansainvälisistä julistuksista ja sopimuksista huolimatta. Monissa maissa uskonnolliset ja etniset vähemmistöt kokevat uskonnonvapauden loukkauksia, jopa vainoja. Ihmiset joutuvat usein jopa pakenemaan konfliktialueilta uskonsa takia. Monet kristityt ovat paenneet Palestiinasta, Irakista ja Syyriasta konfliktien ja sodan seurauksena. Kiinassa muslimivähemmistöt ja erityisesti epäviralliset kristilliset kirkot ja seurakunnat ovat viime aikoina joutuneet vainojen kohteeksi. Venäjällä protestanttiset kirkot, kristilliset yhteisöt koetaan uhkana, osana länsimaista vaikutusta. Erityisesti Jehovan todistajien uskonnonvapautta on rajoitettu.
Tämän päivän marttyyreja
Uskonnonvapausloukkaukset ja vainot eivät tarvitse mitään logiikka. Ne muistuttavat pelottavalla tavalla Euroopassa tapahtuneita ns. noitavainoja 1600-luvulla. Ekumeenisen vastuuviikon muutaman vuoden takainen intialainen vieras Dr Sam Paul kertoo, kuinka kateus kyläläisten kesken saattaa johtaa riitaan. Seuraa syytökset jumalanpilkasta. Syytetyllä on liiankin usein vähäiset mahdollisuudet selvitä ilman rangaistusta, joka on kuolema. Sam Paul on työskennellyt Intiassa uskonnonvapauden asiantuntijana ja tiiminsä kanssa hän on usein joutunut todistamaan, miten kirkkorakennuksia tai kristittyjen sekä muiden etnisten tai uskonnollisten vähemmistöjen taloja on poltettu ja ihmisiä pahoinpidelty uskonsa tähden.
Pakistanissa katolinen vähemmistöministeri Shahbaz Bhatti pyrki poistamaan lain, jonka mukaan ihmisiä voidaan tuomita kuolemaan jumalanpilkasta. Tästä työstä Bhatti murhattiin maaliskuussa 2011. Bhatti ja monet muut marttyyrit ovat todistaneet uskostaan tietosia riskeistä. Kristittyjen ja kirkkojen velvollisuus on nostaa esille kaikkien uskonsa ja vakaumuksensa tähden kärsivien ihmisten tilanne. Yksi tapa on viettää rukouspäivää vainotun seurakunnan puolesta marraskuussa.
IS:n sodassa Syyriassa ja terrori-iskuissa eri maissa monet kristityt ovat kohdanneet marttyyrikuoleman. Toivon merkki tulee kuitenkin Egyptistä, jossa uusi kirkko ja suuri moskeija otettiin käyttöön viime jouluna esimerkkinä siitä, että molemmilla uskonnoilla on maassa perinteet ja sijaa.
Uskonnonvapaus kuuluu kaikille
Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus; tämä oikeus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja. (Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 18. artikla)
Uskonnonvapaus on yleismaailmallinen, henkilökohtainen ja perustavanlaatuinen ihmisoikeus. Sen mukaan jokaisella on oikeus valita itse uskonnollinen vakaumus tai jokin maailmankatsomus ja harjoittaa uskontoaan tai maailmankatsomustaan. Jokaisella on myös oikeus vaihtaa uskontoaan. Kukaan ei saa joutua painostuksen kohteeksi tällaisen valinnan johdosta. Uskonnonvapaus kuuluu jokaiselle kunkin henkilön katsontakannasta riippumatta. Se sisältää oikeuden myös ei-uskonnollisiin maailmankatsomuksiin kuten ateismiin, agnostisuuteen ja pasifismiin.
Sisäinen ja ulkoinen vapaus
Uskonnonvapaus on enemmän kuin kansalaisoikeus. Se sisältää yksilöllisen ulottuvuuden, eli sisäisen oikeuden, ja julkisen ulottuvuuden. Sisäinen uskonnonvapaus tarkoittaa vapautta valita, vaihtaa tai jättää uskonto tai vakaumus. Kansainvälisen oikeuden mukaan tätä vapautta ei saa missään oloissa rajoittaa minkään valtion, yhteisön tai yksilön toimesta.
Jos julkista uskonnonharjoittamista halutaan rajoittaa, sen tulee perustua tilanteen huolelliseen analyysiin YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia käsittelevän sopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen valossa, eikä sitä saa kohdentaa mihinkään tiettyyn uskonnolliseen ryhmään. Tämän takia on vaikea puolustaa Ranskan valtion päätöstä kieltää musliminaisia käyttämästä hijabia.
Sisäinen uskonnonvapaus on koskematon ja verrattavissa omantunnon vapauteen. Silti syntyy tilanteita, jolloin Maahanmuuttovirasto haluaa selvittää kristittyjen turvapaikkahakijoiden uskon ”aitoutta” tai ”laatua”. Kun turvapaikkahakija tulee maasta, jossa kristittyjä vainotaan ja on liittynyt kristinuskoon, maahanmuuttoviranomaisia saattavat kiinnostaa turvapaikanhakijoiden motiivit. Eri asiantuntijoiden mukaan olisi syytä selvittää, mikäli ulkopuolisen tahon puuttuminen henkilön vakaumukseen ja sen kyseenalaistaminen on laillista tai peräti uskonnonvapauden loukkaus. On valitettavia tapauksia siitä, että turvapaikkahakijan seurakunta on todistanut hakijan aktiivisesta uskosta, minkä jälkeen Migri on katsonut, että usko ei ole aito. Monien mielenosoitusten sekä Suomen Ekumeenisen Neuvoston ja Migrin välisistä keskusteluista huolimatta monet kristityt turvapaikanhakijat kokevat edelleen, että heidän uskoaan ei oteta vakavasti Migrissä.
Tilanne maailmalla
Uskonnonvapausloukkauksia tapahtuu kaikkialla maailmassa, eikä uskonnon vaihtaminen ole riskitöntä edes kaikille Suomessa asuville. Maailman väestöstä jopa 70 prosenttia elää maissa, joissa uskonnonvapautta rajoitetaan voimakkaasti. Esimerkiksi Pohjois-Koreassa, Saudi-Arabiassa, Iranissa, Egyptissä ja Kiinassa valtio on syyllistynyt systemaattisiin uskonnonvapausloukkauksiin. Irakissa, Intiassa, Pakistanissa ja Afganistanissa uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä painostetaan ja ahdistetaan, ja he kohtaavat hyökkäyksiä, väkivaltaa ja väkivallan uhkaa ääriryhmien taholta.
Historiallinen kehitys
Missään maassa ei ole ns. täydellistä uskonnonvapaustilannetta. Uskonnonvapauden toteutuminen on kehittynyt eri tavoin eri maissa. Ensimmäisiä uskonnonvapauden kannattajia oli englantilainen Thomas Helwys (n. 1550-1616), yksi baptistiliikkeen perustajista. 1600-luvun alussa Helwys muotoili keskeisen vaatimuksen, että kirkon ja valtion tulee olla erotettuina, jotta kansalaisilla on oikeus ja vapaus valita uskontonsa omantuntonsa mukaan. Helwys kuoli vankilassa kuningas Jaakko I:n toimeenpanemissa protestanttien vainoissa, mutta hänen uraaurtava ajattelunsa on vaikuttanut uskonnonvapausaatteen ymmärtämiseen ja kehitykseen.
Vielä tämän päivän Euroopassa on maita, joissa valtio suosii tiettyä uskontoa. Esimerkiksi naapurimaiden hallitsijoiden tulee edelleen kuulua luterilaiseen kansankirkkoon, ja Suomessa Evankelis-luterilainen kirkko on ainoa uskonnollinen yhteisö, joka mainitaan perustuslaissa. Tämä ei ole ongelmatonta uskonnonvapauden näkökulmasta. EU on kuitenkin päättänyt kunnioittaa jäsenmaiden historiallista tilannetta ja uskonnonvapauslainsäädäntöä.
Usein syytetään ns. muslimimaita uskonnonvapauden loukkauksista, syystäkin. On kuitenkin olemassa myös toisenlaisia esimerkkejä. Yllättäävää ja mielenkiintoista onkin, että Senegalissa, jossa islam on enemmistöuskonto, on asiantuntijoiden mukaan parempi uskonnonvapaustilanne kuin sekulaarissa Ranskassa.
Vapauden merkitys
Vakavat uskonnonvapausloukkaukset liittyvät muihin ihmisoikeusloukkauksiin: henkilön syrjintään, identiteetin, osallisuuden sekä turvallisuuden kieltämiseen ja mielipiteen- ja sananvapauden sekä kokoontumis- ja yhdistymisvapauden rajoittamiseen. Monien oikeus elämään on uhattuna, kun polarisaatio kasvattaa väkivaltaisia konflikteja.
Uskonnon- ja katsomuksen vapaus on edellytys kestävälle kehitykselle, demokratialle ja turvalliselle yhteiselolle. Siksi Suomen ja muiden EU-maiden on tärkeää edistää uskonnonvapautta ja ihmisoikeuksia ulkopolitiikassaan. Suomen uusi kehityspoliittinen ohjelma on tässä hyvä työväline. Ohjelma pyrkii olemaan ihmisoikeusperustainen ja korostaa myös uskonnonvapauden merkitystä.
Uskonto – ei uhka vaan mahdollisuus
Suomen uskonnonvapauslaki vuodelta 2003 korostaa ns. positiivista uskonnonvapautta, jokaisen vapautta omaan uskontoon ja katsomukseen. Sen sijaan, että uskonto nähtäisiin uhkana, joka täytyy poistaa julkisuudesta ja yhteiskunnasta, tulisi meidän ennemmin vapauttaa yhteiskuntaan uskontojen positiivisia voimavaroja.
Tuoreessa kirjassaan Gud – återkomsten ruotsalainen kirjailija Joel Halldorf kertoo uskontojen positiivisesta merkityksestä yhteiskunnan rakentamiseen. Uskonnolla on vahva rooli luoda yhteenkuuluvuutta ja rakentaa identiteettiä. Ruotsin baptistiseurakunnissa naiset olivat mukana päätöksentekijäprosessissa monta vuotta ennen kuin Ruotsissa naisilla oli äänioikeutta. 1900-luvun puolessa välissä suuri osa ruotsalaisia kuului johonkin vapaakristilliseen kirkkokuntaan, jossa ihmiset olivat aktiivisia paikallisyhteisön rakentamisessa. Uusi tutkimus on osoittanut, että juuri protestanttisten kirkkojen lähetystyö on vaikuttanut myönteisesti niiden maiden demokraattisen kehitykseen, missä on ollut lähetystyötä. Puhumattakaan siitä, että pohjoismaiset lähetystyöntekijät olivat ensimmäisiä, jotka nostivat esille ihmisoikeusloukkauksia Belgian Kongossa 1800-luvulla.
Suomen tilanne
Uudessa varhaiskasvatussuunnitelmassa korostetaan kotikielen tukemisen lisäksi myös kodin uskonnon tukemista. Tämä ei tarkoita, että uskonto pitää poistaa ja tehdä näkymättömäksi päiväkodissa, päinvastoin. Tutkijoiden mukaan ns. sekulaari luterilaisuus katsotaan normiksi Suomessa, näin ajattelee usein myös päiväkodin henkilökunta. Tästä pitäisi päästä eroon. Horisonttia on laajennettava. Puhe uskonnosta on normalisoitava. Viettämällä yhdessä uskonnollisia juhlia voidaan poistaa ennakkoluuloja. Ruoka, juoma, laulu ja musiikki ovat yleisinhimillisiä asioita, jotka näkyvät myös uskonnollisissa juhlissa.
Suomessa toimiva Uskot-foorumi, uskontojen johtajien tapaamiset ja monet muut järjestöt ja henkilöt ovat ottaneet tehtäkseen vaalia uskonto- ja yhteiskuntarauhaa maassamme ja edistää uskonnonvapautta kaikin tavoin. Sitä tarvitaan jatkuvasti, myös uskonnonvapauden mallimaassa.
Jan Edström
Kirjoittaja on mm. baptistipastori, teologian maisteri, Ekumeenisen Vastuuviikon ruotsinkielinen projektisihteeri
