Diakonian resurssit vähentyvät. Tämä pakottaa hallittuun ja hyvin suunniteltuun työn priorisointiin. On aika miettiä, mihin työn painopisteet asetetaan ja mitä karsitaan, sanoo Seppo Sulkko.
Kirkkopalveluiden diakoniajohtaja antaa diakonian muutosprosessiin ilmaista tukea ja työvälineitä kiertäessään Suomen seurakuntia.
Diakonialla on peiliin katsomista siinä, että se sanoittaa huonosti työtään ulospäin. Jos ihminen etsii tietoa diakoniasta vaikka nettisivujen kautta, sitä on usein vaikea löytää, sanoo Kirkkopalveluiden diakoniajohtaja Seppo Sulkko.
”Työtä on vaikea kuvata, koska se on usein sirpaleista tulipalojen sammuttamista. Toiseksi jos alamme kovasti mainostaa työtämme, saatamme antaa liikoja lupauksia. Työpaine on jo nyt kova.”
”Kolmas tekijä siihen, miksei diakoniakaapista haluta tulla ulos, on asiakkaiden suojeleminen ongelmista vaikenemalla. Minusta tämä on tekosyy. Asenneilmasto muuttuu, kun ihmiset saavat tietää, mistä erilaisissa ilmiöissä on kysymys”, Sulkko pohtii.
Hän muistuttaa, että diakonia on olemukseltaan myös ihmisoikeustyötä. Diakonian täytyisi puolustaa rohkeammin ihmisarvoa ja yrittää palauttaa se niille, joilta se on viety.
Johtajan on hallittava koko taistelukenttä
Diakonian muuttuvaa toimintaympäristöä pitäisi analysoida joka seurakunnassa tarkasti tutkimus- ja kokemustiedon avulla.
”Usein sanotaan, ettei tällaiseen pohdintaan ole aikaa, kun ihmisiä odottaa oven takana.”
Kirkossa eri alojen ammattilaiset ovat tottuneet tekemään työtään itsenäisesti ja jopa luomaan työnsä sisällön pitkälti itse. Sooloilu ei ole tehokasta. Diakoniatyöntekijätkin ansaitsevat heidän työhönsä perehtyneitä johtajia.
”Joskus joudutaan törmäyskurssille, kun johdolla ei ole ymmärrystä siitä, mitä kentällä tehdään. Jos johtaja menee liian kauas joukkojen taakse, hän ei enää tiedä, missä omat ovat.”
Seurakunnissa diakoniajohtajat osaavat usein johtaa edestä. Heidän täytyisi mennä myös joukkojen taakse, jossa voi analysoida taktisia siirtoja ja millainen taistelutilanne on.
”On osattava olla edessä, kun omia joukkoja täytyy tukea ja puolustaa, etteivät työntekijät jää yksin. Mutta on viisasta tarkastella asioita kauempaakin, pois asiakastyön syövereistä. Johtajan on rakennettava verkostoja ja lisättävä ymmärrystään toimintaympäristöstä.”
Diakonia on piikki seurakunnan lihassa
Monessa seurakunnassa pyöritetään hyväkuntoisten eläkeläisten kerhoja, joilla ei Seppo Sulkon mielestä ole välttämättä tekemistä diakonian kanssa.
”Vanhuus ei tarkoita, että ihminen tarvitsee diakonian apua. Monet seurakunnan retket, tapahtumat ja ihmiset, joista diakonia vastaa, kuuluisivat normaalin seurakuntatyön piiriin.”
Vakava ongelma on se, ettei kirkossa aina arvosteta ihmisiä, joiden kanssa diakonia työskentelee.
”Ellei kirkko toivota tervetulleeksi niitä köyhimpiä ja heikoimpia samalla tavalla kuin kaupunginjohtajan ja opettajan kaltaista ’parempaa väkeä’, se on todella falskia.”
Voimavaroja vapautuisi diakonian kiireellisimpään tarpeisiin, jos nämä kirkossakin syrjityt ihmiset vain osattaisiin kohdata säällisesti. Sen sijaan vähänkään laitapuolen kulkijoilta näyttävät tyypit ulkoistetaan diakonian asiakkaiksi, Sulkko huomauttaa.
”Pelkästään seurakunnan tilojen käyttöä saa usein perustella kovasti, jotta sinne voi viedä tietyn porukan. Heitä epäillään rikollisiksi, vaikka juuri tälle joukolle täytyisi pitää ovet auki kristillisen näkemyksen mukaan.”
”Diakonia on positiivisessa mielessä piikki seurakunnan lihassa. Moni työntekijä kokee, että he joutuvat taistelemaan näiden henkilöiden ihmisarvon puolesta myös seurakunnan sisällä. Näin ei pitäisi olla!”
Hädän ääripäät hakusessa
Diakonia auttaa ihmisiä, jotka ovat hädän ääripäässä. Seppo Sulkon mukaan jalkautuvalle ja etsivälle työlle on tarvetta.
”Työntekijöiden pitäisi päästä enemmän pois toimistosta. Heikoimmassa kunnossa oleva porukka ei jaksa lähteä itse hakemaan apua. Joissakin seurakunnissa on menty päivystämään ostoskeskuksiin, asukastupiin ja kerrostaloaluille, joilla on ongelmia. Kotikäyntityötäkin pitäisi lisätä.”
”Katiskamummojen” kasvava joukko asuu yksinäisenä neljän seinän sisällä. He eivät ole käyneet vuosiin ulkona eivätkä koe ehkä enää pärjäävänsä kotona, mutta kotihoito pitää heitä hengissä.
”On halvempaa ruokkia heidät pienessä häkissään kuin järjestää ohjelmaa tai palveluasunto, jossa näkisi muita ihmisiä. On puppupuhetta, että jokainen haluaa olla kotona mahdollisimman pitkään”, Sulkko kritisoi.
Hädän ääripäässä ovat myös narkomaanit.
Diakonian tukemien nuorten perheiden joukossa on sukupolvien yli ulottuvaa huono-osaisuutta yhteiskunnan normielämän ulkopuolella.
Pitkäaikaistyöttömien ja sairaseläkkeellä olevien joukossa on rutkasti ylivelkaantuneita, pääosin miehiä, jotka eivät näe toivoa paremmasta.
Ryhmäkeskusteluja hyödyntävässä Bikva-mallissa näillekin ihmisille on onnistuttu antamaan toivoa.
”Itsetunnon ja ihmisarvon palauttamisessa ja voimaantumisessa auttaa yhteisöllisyyden kokemus: Minulla on jokin paikka ja tehtävä. Jos ei muuta, niin kaverit kaipaavat, ellen ole paikalla. Muutaman hengen mikroyhteisöt, jotka välittävät sinusta, synnyttävät me-henkeä, yhteistä tekemistä ja jakamista.”
Yksinäinen nuorallakävelijä putoaa
Resurssien vähentyessä diakonia ei voi toimia ohjelmatoimistona, joka tuottaa tapahtumia mahdollisimman monille ryhmille. Ihmisiä on aktivoitava auttamaan itseään, toimimaan ja kantamaan toisistaan vastuuta vapaaehtoisina ja vertaistukina, Sulkko näkee.
Työntekijän rooli muuttuu valmentajan ja mahdollistajan suuntaan.
Vapaaehtoistyö on iso voimavara diakonialle, mutta auttajan ja avun saajan kohtaamisen mahdollistamiseen tarvitaan reilusti resursseja. Vapaaehtoisista on pidettävä hyvää huolta.
Yhteiskunta purkaa päihde- ja mielenterveyspalveluita, vanhusten ja vammaisten huoltoa. Tämä tulee kalliiksi, kun ihmiset putoavat pohjalle, Seppo Sulkko varoittaa.
”Ihmiset sinnittelevät, kunnes he joutuvat vaikeuksiin. He ovat olleet kuin nuorallakävelijöitä, jotka ovat juuri pärjänneet tukitoimilla. Kun ne otetaan pois, he putoavat nuoralta.”
Priorisointia ja työn uudelleen organisointia tarvitaan, jotta kaikista hädänalaisimpia saadaan autettua.
Janne Villa
