”Työalat ovat pohjoismaisen rikkaan kirkon pahin synti”. Näin minulle on kerrottu erään pohjoismaisen piispan todenneen. Ja usein olen elänyt tätä lausetta kirkon työssä todeksi.
Saara Huhanantti ottaa uusimmassa diakonityötä käsittelevässä teoksessa Diakonia. Nyt. esille työalojen siiloutumisen ongelman erityisesti strategisen johtamisen näkökulmasta. Hän kysyy varsin oikeutetusti työalajohtajien ja kirkkoherran vallan ja vastuun työnjaosta. Miten kirkkoherran johtaminen näkyy arjen työn ja johtamisen näkökulmasta diakoniatyössä. Mistä diakoniasta vastaava työntekijä saa päättää, mistä hän on vastuussa ja mihin hänen valtansa ulottuu? Luen rivien välistä, että arjessa kirkkoherrakeskeisyys ja hierarkiat estävät hyvää johtamista. Saara Huhanantti viittaakin artikkelissaan diakonian strategista johtamista käsittelevään tutkimukseen, jossa on todettu, että juuri seurakuntien päätöksentekojärjestelmä voi jopa estää diakonian suunnitelmallista kehittämistä.
Kalliossa on etsitty uutta
Kallion seurakunnassa on vuodesta 2019 kehitetty kirkossa varsin uudenlaista organisoitumisen ja johtamisen mallia, joka työalojen sijasta rakentuu kirkon perustehtävien ympärille. Julistus, kasvatus, lähetys ja palvelu ovat saaneet moniammatillisilla tavoitealueilla modernimmat nimet, mutta olennaista on liittyminen juuri kirkkojärjestyksen perustehtäviin. Tavoitelähtöisen organisoitumisen mallilla on pyritty vastaamaan paremmin kokeilevan ja ajan hermolla olevan työn, myös diakoniatyön kehittämiseen.
Palvelun perustehtävän ”Elämä maailmassa” -tavoitealueen lähiesihenkilönä toimii johtava diakoniatyöntekijä. Hän ei johda vain diakoniatyöntekijöitä, vaan nimenomaan työtä, jossa vastataan alueen ja ajan ihmisten tarpeisiin lähimmäisenrakkauden ja yhteisvastuun näkökulmasta.
Ajattelen kirkkoherrana, että jos, kuten artikkelissa todetaan, tunnistamme kompleksisen maailman viheliäiset ongelmat ja ymmärrämme systeemisen ajattelun mahdollistavan ratkaisujen löytämisen siiloja paremmin, on myös kirkkomme rakenteissa syytä tehdä asialle jotain. Seurakunnat voivat ihan itse päättää organisoitumisestaan. Olemme Kalliossa kokeneet, että selkeä tavoitelähtöisyys yhdistettynä moniammatilliseen työskentelyyn auttaa niin työn rajaamisessa kuin suuntaamisessakin.
Asiantuntijantuntijajohtamista myös kirkossa?
Huhanantti kirjaa merkittävän määrän johtamiselle asetettuja vaatimuksia. Johtajien on toki kehityttävä ja heillä on aina muita työntekijöitä suurempi vastuu. Mutta myös kirkon työntekijöiden identiteetti kaipaa muutosta. On totuttu, että johtajalta saa vastauksia. Tulevaisuudessa johtajan tehtävä on enemmän kysyä kuin vastata. Tämä vaatii myös uudenlaisia työntekijätaitoja.
Asiantuntijuus edellyttää myös halua strategiseen ajatteluun.
Strategisen ja tavoitelähtöisen johtamisen näkökulmasta asiantuntijuus edellyttää myös halua strategiseen ajatteluun, yhteisen strategian tunnistamista ja kykyä muokata oman työn tavoitteet yhteisen strategian mukaiseksi. Tällaista ajattelua kaipaan ammattialasta riippumatta kirkon työntekijöille, asiantuntijoille, nykyistä enemmän. Huhanantin artikkelissa esittämät tutkimustulokset diakoniatyöntekijöiden varsin yksilökeskeisestä ymmärryksestä asiantuntijuudessa tukevat tätä arkikokemustani.
Kumppanuudet yhteistyöstä yhteiseksi työksi
Aivan artikkelin lopussa Huhanantti nostaa esille verkostot erityisesti diakonian asiantuntijuuden näkökulmasta. Toivoisin, että verkostot olisivat tulevaisuudessa meille kirkossa erityisesti kumppanuuksia. Yhä useamman kanssa voisimme tehdä enemmän yhdessä kuin rinnakkain. Yhteistyön olisikin syytä muuttua kasvavien ongelmien ja vähenevien resurssien vuoksi yhteiseksi työksi.
Järjestöjohtajien tärkein osaamisalue on verkostojohtaminen. Tässä meillä kirkossa olisi vielä opittavaa.
Kolmannella sektorilla toimivat järjestöjohtajat usein toteavat, että järjestöjohtajien tärkein osaamisalue on verkostojohtaminen. Tässä meillä kirkossa olisi vielä opittavaa. Kirkossa työtä tekevät tulevaisuudessa seurakuntalaiset ja ammattilaiset rinta rinnan. Ammattilaisia on aiempaa vähemmän ja kumppaneiden osaamista tarvitaan. Tällöin työtä tullaan tekemään yhä enemmän organisaatiorajat ylittäen ja ilman direktiojohtajuuden työkalupakkia, jolloin johtajalta tarvitaan uudenlaisia taitoja ja osaamista.
Kirjassa ja artikkelissa on erotettu käsitteinä ammatillisen diakoniatyön ja diakonian johtaminen. Tälle erottelulle on paikkansa. Silti ajattelen, kuten artikkelin kirjoittajakin, että ammatillisen diakoniatyön johtamisen täytyy sisältää tulevaisuudessa entistä vahvemmin myös strateginen näky diakoniasta. Ja silloin se jo lähestyykin helposti diakonian johtamista. Minä kaipaankin kirkon johtamispuheeseen enemmän puhetta strategiasta ja tavoitteista, vähemmän puhetta hierarkiasta.
Yhden seurakunnan organisaatiomuutoksen kokemuksella totean, että vaikka uuden oppiminen on vaatinut työtä, niin puhe diakoniasta on moniammatillisten tiimien myötä työyhteisössä laajentunut ja monipuolistunut. Tehtävästä työstä on tullut enemmän yhteistä. Tämä ei ole ollut keneltäkään pois, vaan ammatilliselle diakoniatyölle ja erityisesti diakonityön johtamiselle on tässä yhteydessä erityistäkin tilausta.
Riikka Reina
kirkkoherra, Kallion seurakunta, Helsinki
Kuva: Pixabay.
Kirjoitus on osa Diakonia.Nyt -keskustelujen sarjaa, jossa diakonian ammattilaiset keskustelevat Diakonia.Nyt. Näkökulmia vaikuttavaan auttamistyöhön -kirjan artikkeleiden kanssa. Löydät sarjan aiemmat osat Diakoniaplus.fi sivun Puheenvuoroja -osiosta.
