Kuva: Suurennuslasi ja erivärisiä ihmishahmoja, Kuva Gerd Altmann Pixabaystä
Soten uudistamista on yritetty jo viidentoista vuoden ajan tähän mennessä onnistumatta. Uudistamisen tarpeesta ja perusteluista vallitsee laaja yksimielisyys. Väestö ikääntyy voimakkaasti, julkinen talous on tiukoilla, sosiaali- ja terveydenhuollolle suunnatut resurssit pitäisi käyttää nykyistä tehokkaammin ja uudistuksen tulisi kaventaa hyvinvointieroja sekä kansalaisten eriarvoistumista.
Uudistaminen on keskittynyt toistaiseksi rakenteisiin ja niissäkin terveydenhuoltopainotteisesti. Asiantuntijuutta ja hyvää tahtoa on, mutta ongelmana ovat usein toiminnan rakenteet, tiukat sektorirajat ja huonosti toimivat hoitopolut.
Ongelmia saattavat aiheuttaa yhteisen kielen puuttuminen eri toimijoiden ja asiakkaiden välillä. Tietojen vaihtamista voi hankaloittaa salassapitoon liittyvät esteet. Avun tarvitsijat eivät osaa tai kykene tuomaan huoliaan ja tarpeitaan riittävän selkeästi esille. Apua on olemassa, jos sitä kykenee etsimään ja osaa käyttää kunkin palveluorganisaation sanelemin tavoin.
Eihän se näin saisi olla. Jokainen vähänkään itseään kunnioittava organisaatio on nykyään kirjannut arvoihinsa asiakaslähtöisyyden. Keskeinen kysymys on, miten asiakaslähtöisyys näkyy käytännössä palvelua tarvitsevalle asiakkaalle.
Rakenteista palveluihin, järjestelmälähtöisyydestä ihmisläheisyyteen
Käytännön terveydenhuollossa sekä johto- että valvontatehtävissä toimineena allekirjoitan täysin sen, että sotepalveluita on – kaikista puheista huolimatta – kehitetty pääosin viranomais- ja järjestelmälähtöisesti. Hallinnollisiin rakenteisiin keskittymisen sijaan tulisi kuitenkin panna painoa palveluketjuihin ja kehittää palveluja ihmisläheisesti palvelujen tarvitsijoista käsin. Tarvitaan monialaista osaamista ja erilaisten hallinnon ja muiden rajojen ylittävää yhteistyötä.
Vaikka sote-lainsäädännön lakiperusteluissa ei diakoniaa ole mainittu, on käytännön tasolla diakoniatyön merkitys ja yhteistyön tarve tunnistettu ja sitä pidetään tärkeänä. Tämä ei poista tarvetta tehdä diakoniatyötä näkyväksi ja aktiivisesti tuoda diakonian osaamista sotevalmistelupöytiin.
Seurakuntien diakoniatyöllä on hyvin toimivia säännöllisiä, ennalta sovittuja ja ad hoc -tapaamisia sotetyöntekijöiden kanssa. Osa asiakkaista on yhteisiä ja asioita hoidetaan yhteistyössä asiakaskohtaisesti. Yhteyttä otetaan puolin ja toisin asiakkaan auttamiseksi.
Diakoniaa ei ole kunnissa unohdettu, vaan entistä useammin sotesta ohjataan asiakkaita diakonialle. Heitä ovat esim. vaikeasti mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsivät ja talousvaikeuksissa olevat. Korona-aika on entisestään lisännyt erityisesti mielenterveysasiakkaiden yhteydenottoja. Mielenterveyspalveluista on ohjattu asiakkaita diakoniatyön vastaanotoille, kun julkisen puolen resurssit eivät riitä.
Sosiaalityöstä siirretään usein talousvaikeuksissa olevia asiakkaita diakoniatyön piirin tilanteissa, kun kaikki mahdollinen on tehty eikä järjestelmä enää jousta. Osa asiakkaista ei halua olla yhteydessä sosiaalitoimeen taloudellisissakaan vaikeuksissa. Monien on vaikea puhua talousvaikeuksistaan, koska siihen liittyy voimakas häpeä. Diakonian vastaanotolla ihmisen hädän ja häpeän kohtaamiseen on totuttu.
Kuulemani mukaan myös sairaalasta on otettu yhteyttä diakoniaan potilaan kotiutustilanteissa. Diakonialta odotettiin apua, kun tuet eivät ehdi tulla tai kotona ei ole ketään huolehtimaan lääkkeistä ja ruuasta.
Tämänkaltaiset tilanteet kertovat koruttomasti soten resurssien riittämättömyydestä ja halusta siirtää potilas diakonian hoidettavaksi. Tämä on haasteellista diakoniatyöllekin, jossa myös kamppaillaan niukoista resursseista.
Diakoniatyön konkari kertoo, miten hänen näkökulmastaan julkinen sosiaalihuolto on jäykkää eikä vastaa tämän päivän ihmisten tarpeisiin. ”Painetta diakoniaan on soten puolelta, mutta ammattitaitoinen diakoniatyöntekijä tietää, mikä on hänen vastuualuettaan, eikä lähde pikku apuriksi. Diakoniatyöntekijän tulee pikemmin pitää huoli siitä, että asiakkaille on riittävät palvelut. Siis tehdä hätä näkyväksi ja vaatia siihen reagointia.”
Tärkeää on tiedostaa, että sosiaali- ja terveydenhuolto ei voi siirtää itseltään lakisääteisiä tehtäviään eikä hoitovastuuta. Vastaavasti diakoniatyön ei tule missään tapauksessa ottaa niitä. Diakoniatyöntekijän rooli ei ole tuottaa lakisääteisiä palveluita, vaan tuoda lisäarvoa sote-palveluita tarvitsevan elämään mm. torjumalla yksinäisyyttä eri keinoin ja auttamalla vähävaraisia henkilöitä avun lähteille.
Diakonia ja sote yhteistyössä
Diakonian tehtävänä on etsiä, lievittää ja poistaa ihmisten hätää ja kärsimystä sekä toimia yhteiskunnallisen vastuun herättelijänä ja ihmisten puolestapuhujana suhteessa julkisiin palveluihin. Yhteistyö on välttämätöntä, mutta lähtökohtana on toinen toisensa asiantuntijuuden kunnioittaminen ja selkeä työnjako, josta molemmilla puolin on yhteisymmärrys.
Yhteistyö eri sote-toimijoiden kanssa on diakoniatyöntekijälle mahdollisuus ja velvollisuus. Diakoniatyöntekijä tuo yhteistyöhön oman osaamisensa asiakkaan hyväksi.
Tästä on todella hyviä kokemuksia mm. Mikkelin Essoten Omatorilla, jossa soteasiantuntijat ja diakoniatyöntekijät kohtaavat asiakkaan moniammatillisesti yhdessä eikä häntä juoksuteta luukulta toiselle. Yhteistyö Omatorilla on myös kirkastanut sote-ammattilaisille diakonian tarjoamia mahdollisuuksia asiakkaan elämäntilanteen parantamiseksi. Tästä on yhteistyön malliksi muillekin!
Yhteistyötä soteosaajien kanssa on tehtävä nyt, kun järjestelmää luodaan, muuten on vaarana jäädä ulkopuolelle. Tärkeintä on pitää esillä omaa erityisosaamista tässä yhteistyössä. Diakoniatyöllä on annettavaa, jota ei muualta löydy.
Sirkka Jakonen
Kirjoittaja on ollut virassa AVI:n ylijohtajana ja toimii nyt eläkeläisenä Kuopion hiippakunnan diakonian neuvottelukunnan puheenjohtajana ja vapaaehtoisena Mikkelissä Tuomiokirkkoseurakunnan yhteisvastuukeräyksen keräyspäällikkönä.
