Diakonian tutkijat ovat määritelleet diakonian tutkimuksen tehtäviksi nostaa esille diakoniassa havaittua hätää, kehittää diakoniatyön ammattikäytäntöjä sekä tarjota diakoniatyöntekijöille työn kehittämisen välineitä. Diakonian tutkimuksen tehtävämäärittelyillä vaikuttaa olevan vahva yhteys diakonian käytäntöihin. Kun käytännön työstä syntyvät havainnot ja kysymykset motivoivat diakonian tutkimusta, on tärkeää pohtia, mikä on tutkimuksen suhde diakoniatyöhön. Tarkastelen seuraavassa, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia tutkimus ja käytäntö tarjoavat toisilleen.
Tutkimuskohteet
Viimeaikainen diakonian tutkimus on osunut alueelle, joka on saattanut jäädä arjen auttamistyössä ja sitä koskevassa keskustelussa vähäiseksi tai jopa piiloon. Kyse on yhtäältä auttamistyön ja ammatillisuuden vaikeasti tunnistettavista ilmiöistä, sekä toisaalta diakonian itsestäänselvyyksistä. Tutkimus on kyseenalaistanut esimerkiksi kuvaa diakoniatyöstä ihmisen pyyteettömänä auttajana, kokonaisvaltaisena kohtaajana ja kyvystä ottaa huomioon inhimillisen elämän kaikki osa-alueet. Edellä mainittuja seikkoja voidaan pitää diakonian perusperiaatteina ja itsestäänselvyyksinä, joita ei ole juuri tutkimuksessa tai muussa keskustelussa kyseenalaistettu ja kritisoitu. Viimeaikainen diakonian tutkimus ei toki kumoa perusperiaatteita ja niiden merkitystä diakonisen työn erityislaadulle, mutta tutkijat ovat havainneet näiden periaatteiden haavoittuvuuden. Diakonian tutkimus peräänkuuluttaa keskustelua niistä asioista, jotka diakonian käytäntöjen kannalta voivat olla itsestään selviä. Diakonian itseymmäryksen kannalta on kuitenkin merkityksellistä tunnistaa työn itsestään selvänä pidetyt puhetavat, periaatteet tai esimerkiksi auttamistyön menetelmät. Kuten Leena Eräsaari on todennut: ”Puhuttu ja ääneen lausuttu, olipa se totta tai ei, on helpompi kumota tai vahvistaa kuin se, mistä ei ole mitään sanottu”. Seuraavassa vaiheessa tulisi herättää keskustelua siitä, onko diakoniatyössä kysymyksiä, joita ei voida kysyä. Mikä on sallittua ja kiellettyä, kun tutkimme diakoniatyön sisältöjä?
Tutkimuksen kieli
Diakonian tutkimuksessa käytetyt käsitteet saavan osin sisältönsä ja vivahteensa sen mukaan, mistä kontekstista tutkijat tulevat. Tutkijoilla vaikuttaa olevan tahto ”kanonisoida” tutkimuksessaan sovellettuja käsitteitä oman tieteenalansa perustalta. Toisaalta tutkijoiden on ollut vaikea nojautua diakoniatyön käsitteistöön, sillä diakoniatyöntekijät perustavat työnsä ensisijaisesti arjen työstä kehittyneisiin käsitteisiin, käytännön kokemuksesta syntyneeseen ja sen myötä jäsentyneeseen tietoon. Tällöin käsitteistö on työntekijäkohtaista.
Tuleeko teorian ja käytännön ylipäätään viestiä samansisältöisin käsittein? Pidän jopa uhkana molemmille, sekä tutkimuksella että diakoniatyölle, ettei niiden käsitteistö olisi vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Teoria ja käsitteistö kuvaavat ja määrittelevät sitä kieltä, jolla puhumme diakoniatyöstä. Tutkimus leimaa ja asemoi käyttämällään käsitteistöllään diakoniatyötä. Ei ole yhdentekevää, mikä on tutkimuksen ja käytännön kielen suhde toisiinsa. Tutkijoiden käyttämällä kielellä tulee olla konkreettinen tuntuma sen lähtökohtiinsa. Diakonian tutkimus on diakoniatyöstä inspiroituvaa ja sisältönsä saavaa tutkimusta.
Tutkimus käytännön sovellutuksina
Tutkimuksellinen tieto on diakoniatyön tulevaisuuden suuntaamisen kannalta olennaista; kyseessä ei ole tällöin vain diakonian tutkimus, vaan kaikki se tieto, jota voidaan saada ihmisten elämästä, heidän tarpeistaan, puutteistaan ja toiveistaan. Eräänä haasteena diakonian tutkimuksen ja diakoniatyön vuorovaikutuksessa pidän sitä, etteivät diakoniatyön työyhteisöt asettaudu aktiiviseen vuorovaikutukseen tutkimuksen kanssa ja sitä, ettemme yksittäisinä tutkijoina ja tutkimusyhteisöinä luo diakoniatyöntekijöille osallisuusmahdollisuuksia tutkimukselliseen toimintaan. Toivoisin keskustelua ja konkreettisia ideoita erityisesti siihen, mikä tukisi kentän toimijoita näkökulmien vaihtoon, ratkaisujen etsimiseen ja tulkintojen tekemiseen yhdessä tutkijoiden kanssa. Mikä tukisi diakoniatyöntekijöitä yhä aktiivisempaan tutkimukselliseen toimintaan? Kysymys koskee kokonaisia työyhteisöjä. Seurakunnan työyhteisöissä tulisi kehittyä tutkimukselle myönteinen kulttuuri, jossa tutkimus antaa suuntia navigoidessa auttamistyön sumuisissa ja myrskyisissäkin vesissä.
Tutkimus vaikuttavan diakonian perustana
Tutkimus voi olla varsin merkityksetöntä diakoniatyölle, jos se kulkee omaa latuaan, olematta ymmärrettävässä vuorovaikutuksessa käytännön kanssa. Tutkimus on diakoniatyölle mahdollisuus, kun se on sovellettavissa käytäntöön ja se selkiyttää, auttaa reflektoimaan ja kehittämään käytäntöä. Uskon siihen, että monipuolinen laadullinen ja tilastollinen tutkimus auttaa havaitsemaan ihmisen hätää ja löytämään sitä, mikä on hyväksi ihmiselle. Tutkimus on vaikuttavan diakonian auttamistyön perusta. Seuraavassa kiteytän vielä, milloin tutkimus voi olla mahdollisuus diakoniatyölle ja sen kehittämiselle:
- Diakonian tutkimusta tulee kehittää laaja-alaisesti. Tutkimus ei saisi olla vain pienen piirin toimintaa. Diakonian tutkimuksen kohdeilmiöt ovat usein sellaisia, joista keskustelemiseen tarvitaan useiden tieteenalojen vuoropuhelua. Tieteenalojen vuoropuhelu ei kuitenkaan riitä, sillä on kyettävä jatkuvaan vuoropuheluun diakoniatyön käytännön edustajien kanssa, myös diakoniatyön erilaisten verkostojen kanssa.
- Diakonian tutkimuksessa tiedontuotantoa tulee arvioida. Keiden ääni tutkimuksessa tällä hetkellä kuuluu ja keiden pitäisi kuulua? Tutkijoiden? Diakoniatyötekijöiden? Asiakkaiden? Kyllä vain, mutta myös, kuten edellä jo mainitsin, diakoniatyön kannalta erittäin tärkeässä tiedon muodostajan roolissa voivat toimia myös muut ammattilaiset, kolmannen sektorin toimijat ja vapaaehtoiset.
- Diakonian työyhteisöissä tulisi edelleen kehittää tutkimukselle myönteistä ja tutkimuksellista otetta vahvistavaa työkulttuuria. Tämä on niin diakonian koulutuksen, tutkijoiden kuin työyhteisöjen tehtävä. Se on diakoniatyön suunnitteluun, arviointiin ja johtamiseen kuuluvia tehtäviä.
Elina Juntunen, TT, YTK
