Kuva: ihmishahmoja ja rataskuvioita Gerd Altmann Pixabaystä
Jorma Niemelä toi Diakonia+ -kirjoituksessaan Onko asiakkaan etu, että diakonia lähes unohdetaan sotessa esiin, että sosiaalityön ja sosiaalipalvelujen osalta yhteistyö seurakuntien diakoniatyön kanssa puuttuu kokonaan lakiperusteluista. Niemelä peräsi myös seurakuntien ja uskonnollisten yhteisöjen yhteistyön tarkastelua, erityisesti konkreettisella tasolla.
Diakoniatyön tärkein näkökulma koko Sote-uudistuksen ajan on huoli kaikkein heikoimmassa asemassa olevien palveluista ja erityisesti palveluiden saatavuudesta ja saavutettavuudesta monessa mielessä.
Moni asia on muuttunut matkan varrella. Esimerkiksi palveluiden digitalisoituminen on ottanut todellisen loikan sote-uudistuksen alkukeskusteluista tultaessa tähän päivään. Samalla mahdollisuudet kasvokkain tapahtuvaan palveluun ovat vähentyneet.
On monta syytä, miksi uskonnollisten yhteisöjen mainitseminen säädösten perusteluteksteissä on ongelmallista. Vaikka diakoniatyötä ei erikseen mainita, oman näkemykseni mukaan seurakuntadiakoniaa pidetään hyvin esillä ja se tiedetään valtionhallinnossa.
On kuitenkin vaikea antaa palvelulupausta valtakunnan tasolla, kun seurakunnat ovat itsenäisiä ja myös diakoniaa toteutetaan kovin itsenäisesti. Diakonian toteuttamisen kannalta on esimerkiksi eri asia, toimiiko se sellaisessa seurakunnassa, joka on osa seurakuntayhtymää vai itsenäisessä, pienessä seurakunnassa.
Olen monessa asiassa samaa mieltä Niemelän kanssa. Lisäisin kuitenkin, että diakoniatyössä tehdään todella paljon yhdessä paikallisten toimijoiden – viranomaisten ja järjestöjen – kanssa. Se on sitä konkretiaa. Lisäksi toisin erityisesti esille terveydenhuollossa tehtävän yhteistyön ja sen lisäämisen tarpeen. Terveyserot kertovat eriarvoisuudesta yhteiskunnassa.
Tiedetään, että köyhyys ja sairaus kulkevat käsikädessä. Köyhät eivät saa yhtä hyvää ja nopeaa terveydenhuoltoa kuin hyväosaiset. Sote-uudistuksen yhteydessä pitäisi seurakuntadiakoniassa mielestäni erityisesti kiinnittää huomio yhteistyöhön terveyserojen kaventamiseksi. Siinä diakoniatyöllä olisi paljon annettavaa.
Kysyisin myös koulutuksen perään. Pitäisikö laajassa yhteistyössä yhdessä kouluttavien tahojen kanssa määritellä, mitä diakonia minimissään on, mikä on se palvelulupaus, mikä voidaan antaa. Voiko diakoniatyö sitoutua valtakunnallisesti esimerkiksi palveluohjaukseen? Minkälaista asumisneuvontaa diakoniatyö antaa? Voiko seurakuntaan tulla mittaamaan verenpainettaan? Mitä olisi seurakuntadiakoniassa terveyden edistäminen minimissään?
Valtakunnan tasolla voidaan kertoa diakoniatyön hienoista hankkeista. Mitä diakonian osalta voidaan luvata kaikkien seurakuntien puolesta?
Tiina Saarela, asiantuntija
Diakonia ja sielunhoito, Kirkkohallitus
