Tuttavani tapasi miehen kadulla. Lyhyt keskustelu oli päättynyt ja tuttavani kääntyi lähteäkseen, kun keskustelukumppani, ennestään tuntematon mies huikkasi: ”Minä myös olen kristitty.” Mies oli nähnyt tuttavani ottaman pienen ristitatuoinnin. Uskonnosta puhuminen oli hänelle luontevaa – kotona Intiassa opittua.
Historia opettaa
Lähetystyön historia paljastaa, miten kristillisen kirkon toiminta on sidoksissa omaan aikaansa, sen arvomaailmaan, ihanteisiin ja toiveisiin. 1900-luvun alussa, ekumeenisen lähetysliikkeen syntyessä, näkökulma oli vahvasti ”meiltä-heille”. Tavoiteltiin ei-kristillisen maailman evankelioimista. Edeltäneinä vuosikymmeninä ja -satoina ajateltiin melko suorasukaisesti, että kristillinen usko ja sen muovaama kulttuuri ovat ainoita oikeita. Jälkikäteen tätä on helppoa arvostella. Paljon hankalampaa on arvioida oman aikamme toimintatapoja.
Suurin osa maailman väestöstä uskoo johonkin jumaluuteen. Kristittyjä on kolmannes. Lähetystyötä tehdään kaikkialta kaikkialle. Eikä lähetystyö ole pelkästään meidän kristittyjen omaisuutta, myös muiden uskontojen kannattajat liikkuvat kertomassa uskostaan. Kristillinen lähetystyö on kautta aikojen joutunut kokemaan myös vastustusta. Meidän aikanamme kristityt ovat vainotuin uskontokunta. Kristinuskon sanomasta käsin onkin syytä puolustaa omantunnon vapautta kaikkialla – myös omassa maassamme ja myös muiden uskontojen kannattajien osalta.
Motiivit
Lähetystyötä on tehty ainakin kahdesta syystä. Toinen on halu täyttää käsky. Matteuksen evankeliumin lopussa oleva kaste- ja lähetyskäsky on vahvasti juurrutettu rippikoulun kautta kirkkomme jäseniin. Toisen motiivin voi lukea Johanneksen evankeliumista: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” Kyse on rakkaudesta ja sen jakamisesta.
Molemmat syyt ovat hyviä ja hyväksyttäviä. Jälkimmäinen on noussut ekumeenisessa lähetysajattelussa merkittävämpään asemaan. Sen myötä ”muita” ei katsota vieraina evankelioimisen kohteina vaan kanssaihmisinä. Emme enää ajattele osaavamme ja tietävämme toistenkin puolesta. Ennemminkin kyse on vastavuoroisuudesta. Jaamme siitä, mitä meille on annettu. Usko on yksi, merkittävä puoli tätä jakamista. Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa vuonna 2013 tästä sanottiin näin: ”Evankelioiminen on vakaata mutta nöyrää uskon ja vakaumuksen jakamista toisten ihmisten kanssa. Se on heille lahja, joka julistaa Jumalan rakkautta, armoa ja hyvää tahtoa Kristuksessa.” (Yhdessä kohti elämää 2013, § 8)
Aitous ja nöyryys näkyvät juuri siinä, että uskalletaan kohdata toinen ihminen hänen oma elinpiirinsä huomioiden. Kokonaisvaltaisessa lähetystyössä myös ruumiilliset ja henkiset tarpeet ovat oleellisia. Kokonaisvaltaisuuden myötä avautuu uusi näkökulma: oikeus evankeliumiin.
Oikeus evankeliumiin
”Olemme tottuneet ajattelemaan lähetystä omana työnämme toisten hyväksi, mutta tosiasiassa koko luomakunta viettää Luojan työn juhlaa, ja siihen juhlaan voi ihminen liittyä”, todetaan Yhdessä kohti elämää -asiakirjassa. (§ 22) Kaikilla maailman ihmisillä on oikeus päästä osallisiksi tästä juhlasta. Ja koska joillain on oikeuksia, syntyy toisille puolestaan velvollisuuksia. Juuri meidän tehtävämme on pitää huolta siitä, että evankeliumi voidaan elää todeksi kaikkialla.
Tällöin ei ole kyse kulttuurien muuttamisesta, niiden hävittämisestä puhumattakaan. Sen sijaan ”kulttuurien moninaisuus on Hengen lahja, jonka kautta voimme syventää ymmärrystämme uskostamme ja toisistamme”. (mt, § 100) Tämä ei koske vain niitä tilanteita, joissa lähdemme oman maamme rajojen ulkopuolelle. Yhtä lailla tämän pitäisi olla totta meidän kotoisessa seurakuntaelämässämme, sen jumalanpalveluksissa ja muissa toiminnoissa. ”Meitä kehotetaan arvostamaan elämää ylläpitävien henkien läsnäoloa eri kulttuureissa ja osoittamaan solidaarisuutta kaikkia niitä kohtaan, jotka toimivat elämän ylläpitämiseksi ja suojelemiseksi.” (mt. 102)
Tervehdys
Oman kirkkomme piispat ohjeistavat, että ”iloinen tunnustautuminen omaan uskoon yhdistettynä kunnioittavaan ja kiinnostuneeseen asenteeseen toisen uskontoa kohtaan on toimivin asenne kohdattaessa toisin uskovia lähimmäisiä”. (Kohti Pyhää 2013, 12) Kyseinen opas on tarkoitettu kirkollisiin toimituksiin, mutta toimii hyvin kaikissa kohtaamisissa.
Kunnioitus, avoimuus, kokonaisvaltaisuus ja vastavuoroisuus ovat kristillisen mission keskeisiä tunnuspiirteitä. Kirkon missionaarisuus ei nykyisin olekaan norsun tömistelyä lasikaupassa. Ennemminkin se on luonteva, kunnioittava tervehdys: ”Minäkin olen kristitty.” Koskaan ei tiedä, millaiseen jakamiseen tervehdys johtaa.
Vesa Häkkinen
Kansainvälisen työn koordinaattori
Kirkkohallitus, Ulkoasiain osasto, Kirkon lähetystyön keskus
(Kuva: Heidi Uusimäki/Suomen Lähetysseura)
