Yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja kirkollinen todellisuus on erilaista maaseutukylillä kuin pääkaupunkiseudulla tai suuremmissa keskuksissa. Näyttää siltä, että alueellinen erilaistuminen seurakuntien välillä tulee kasvamaan, mikä on huomioitava myös diakoniatyön kehittämisessä. Kuntaliitokset ovat jo siirtäneet yhteiskunnan palveluja yhä kauemmas harvaan asutuilta alueilta, ja resurssien vähetessä myös seurakuntien toimintoja on jouduttu vähentämään ja siirtämään reuna-alueilta keskuksiin.
Yhteiskunnan ja kirkon rakenteissa tapahtuvat muutokset vaativat selkeää diakoniatyön toimintatapojen uudelleen arviointia. Jälleen on pysähdyttävä ja kysyttävä, keitä ovat tässä ympäristössä ja tilanteessa ne heikoimmassa asemassa olevat, joiden elämää diakoniatyön pitäisi tukea ja keiden puolesta puhua. Ja millaisin toimintatavoin diakoniatyö voisi parhaiten olla kulkemassa heidän rinnallaan?
Hädän ääripää kätkeytyy
Maaseudulla ihmisen hätä ja kärsimys eivät välttämättä ole jonossa diakoniatoimiston ovella, vaan ne voivat olla kätkeytyneenä suljettujen ovien taakse. Pienissä yhteisöissä, joissa ihmiset tuntevat toisensa, saattavat elämän karikoissa nousevat häpeän tuntemukset estää avun hakemisen. Kyläyhteisön keskellä ei ole helppo tunnustaa, että maatalousyrittäjän loputon velkataakka luhistaa sekä talouden että mielenterveyden, väkivalta sävyttää parisuhdetta tai päihteidenkäytöstä on tullut yksinäisen arjessa ainoa selviytymiskeino.
Julkisen liikenteen puuttuminen ja muut liikkumisen ongelmat vaikeuttavat heikoimmassa asemassa olevien ihmisten avun saamista tai yhteyteen tulemista. Siksi hädän ääripään löytäminen vaatii työntekijältä lähtemistä seurakunnan tiloista sinne, missä ihmiset elävät. Perinteisten vastaanottojen tai kerhotoiminnan kautta ei tavoiteta niitä, jotka ovat eristäytyneet koteihinsa tai eivät kykene olemaan aktiivisia avun hakemisessa. Etsivä työtapa vaatii rohkeutta avata uusia ovia, nähdä ja kuulla hätä, ottaa puheeksi ja rakentaa siltoja.
Kunta- ja palvelurakenteiden muutoksessa diakoniatyöntekijät toimivat konkreettisena turvaverkkona auttaen ihmisiä saamaan heille kuuluvia palveluja ja tukea elämäntilanteessaan. Diakoniatyöntekijä saattaa maaseutukylällä olla se tuttu lähityöntekijä, jonka puoleen ihminen ahdingossaan ensimmäiseksi kääntyy. Diakonian roolina on myös tehdä ihmisten hätää näkyväksi ja vaikuttaa siten, ettei kaukana keskuksesta asuvia unohdeta. Maaseudullakin ihmisellä on oikeus elää kodissaan, saada riittävät palvelut ja tarvitsemaansa tukea.
Seurakuntalaiset yhteisöllisyyttä rakentamaan
Yhteiskunnan palvelujen keskittymisen myötä diakoniatyö on toivottu kumppani paikallisen yhteisöllisyyden tukemisessa. Diakoniatyöntekijä voi toimia aloitteentekijänä yhteistyölle ja sillanrakentajana eri toimijoiden välillä. Sote-palveluiden uudistuminen voi avata myös uudenlaisia mahdollisuuksia ihmisten paikalliseen tukemiseen esimerkiksi liikkuvien palvelujen kautta.
Kuitenkin pienissä seurakunnissa yhden työntekijän mahdollisuudet toimia maantieteellisesti laajalla alueella ovat rajalliset. Siksi maaseutukylillä tapahtuva ryhmätoiminta vaatii yhä enemmän vapaaehtoisia seurakuntalaisia, jotka kutsuvat ja saattavat ihmisiä kerhoihin kylätaloille tai vaikkapa diakoniatyön avoimeen kesäkahvilaan. Seurakuntalaisten tukeminen ja kouluttaminen ottamaan vastuuta yhteisöllisyyttä vahvistavasta ryhmätoiminnasta tai yksinäiselle lähimmäisenä toimimisesta antavat työntekijälle mahdollisuuden keskittyä kohtaamaan niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat elämäntilanteessaan työntekijän ammatillista tukea.
Rohkeasti toimintatapojen uudistamiseen
Digitaalisuus tulee jatkossa olemaan osa yhteiskunnan ja myös kirkon palvelujen käyttöä. Vaikka ihmisen kasvokkainen kohtaaminen on diakonian luovuttamatonta ydintä, tulee myös diakoniatyöntekijä tulevaisuudessa yhä enemmän hyödyntämään digitaalisia palveluja. Diakoniatyöntekijä voi olla se, joka avustaa tietokonetta vailla olevaa ihmistä sähköisen toimeentulotukihakemuksen tekemisessä. Tai työntekijä voi auttaa asiakasta olemaan verkkopalvelun kautta yhteydessä viranomaiseen tai kaukana asuvaan läheiseen.
Mahdollisuus ottaa diakoniatyöntekijään kontaktia verkon kautta voi madaltaa nuoren aikuisen kynnystä hakea apua yksinäisyyteen tai elämän ahdinkoon. Verkkopalvelut voivat myös mahdollistaa tiiviimmän yhteydenpidon akuuteissa kriisitilanteissa erityisesti silloin, kun ihminen asuu pitkien välimatkojen päässä.
Luopuminen totutuista ja ehkä pitkän perinteen ohjaamista toimintatavoista ei ole helppoa. Työn kehittäminen vaatii rohkeutta arvioida olemassa olevia työtapoja ja sitä, kohdistuuko työ eniten apua tarvitseviin. Erityisesti yksin työtään tekevät diakoniatyöntekijät tarvitsevat tukea ja keskustelukumppania joko omasta työyhteisöstään tai naapuriseurakuntien kollegoilta. Myös luottamushenkilöt ja seurakuntakuntalaiset tulee ottaa mukaan diakoniatyön arviointiin ja uudistamiseen. Yhdessä kehittämiseen saa paremmin voimaa ja siihen on myös helpompi sitoutua.
Päivi Thitz lehtori Diakonia-ammattikorkeakoulu
(Kuva: Marjut Hentunen)
