Kate Raworth signeeraa juuri suomennettua kirjaansa Helsingissä keväällä 2018. Kuva: Jari Visto
”Ympäristöasiat on ihan tärkeitä kyllä, mutta hoidetaan nyt nämä ihmisten asiat kuntoon ensin, varsinkin tällaisena aikana!”
”Meidän asiakkaat on jo muutenkin jo niin kuormittuneita, että ei nyt syyllistetä heitä enää noilla ympäristöjutuilla!”
”Luonnonsuojelusta ja ilmastonmuutoksestahan vouhottaa nykyään kaikki. Kirkon ydintehtävä on kuitenkin jokin ihan muu!”
Oletko joutunut tai päässyt käymään tällaisia keskusteluja viime aikoina?
Varsinkin nyt koronakriisin aikaan ihmisten, talouden ja planeetan hyvinvointi näyttävät helposti joutuvan vastakkain. Moni toivoo mahdollisimman nopeaa paluuta ”normaalitilaan”, mikä on sinänsä ymmärrettävää. Toisaalta kuitenkin tiedämme, että jo tuo aiempi ”normaalitila” oli tosiasiassa kriisi. Kriisissä olivat, ja ovat edelleen, sekä planeetan ekologinen kestokyky että haavoittuvimmassa asemassa olevien ja tulevien sukupolvien hyvinvointi globaalisti. Tämä globaali kestävyyskriisi ei ole koronan takia kadonnut mihinkään, vaikka planeetta ehkä saikin pienen hengähdystauon. Lopulta ihmisten, muiden lajien ja planeetan hyvinvointia ei voi erottaa. Ja pitkällä tähtäimellä talouskin voi kukoistaa vain planeetan antamissa rajoissa.
Pyrkimystä löytää tasapaino taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen kehityksen välillä tavataan kutsua kestäväksi kehitykseksi. Käsitteen toi yleiseen tietoisuuteen Norjan entisen pääministerin Gro Harlem Brundtlandin johtama YK:n Ympäristön ja kehityksen maailmankomissio mietinnössään Yhteinen tulevaisuutemme (Our Common Future) vuonna 1987. Mietinnön mukaan kestävää on kehitys, joka ”tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”.
Kestävän kehityksen käsite on siis jo hyvinkin vakiintunut, ehkä jopa hieman käytössä kulunut. Käytännön toteutuksessa ihmiskunnan suoriutuminen ei sen sijaan ole ollut erityisen vakuuttava. Kehityksen tosiasiallisesta kestämättömyydestä kertovat niin paheneva ilmastokriisi ja luonnon monimuotoisuuden katoaminen kuin globaalit pandemiatkin, jotka kaikki myös liittyvät toisiinsa.
Myös yhteiskuntien sisäinen eriarvoisuus on viime vuosikymmeninä kasvanut. Kapitalismiin sisäänrakennetut toistuvat kriisit ja talouden tasapainottamisen nimissä tehdyt julkisen sektorin leikkaukset ovat heikentäneet monien perusturvallisuutta ja lisänneet populististen ääriliikkeiden suosiota erityisesti vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen. Aivan viime vuosina kuitenkin jopa finanssimaailman kovassa ytimessä on herätty pohtimaan pelkästään voiton maksimointiin perustuvan talousjärjestelmän mahdollisia valuvikoja: pitäisikö markkinoiden toiminnassa huomioida myös sosiaaliset ja ekologiset ulottuvuudet, jotta markkinatalous voi ylipäätään säilyä?
Kaiken kaikkiaan 2020-luvun massiiviset ekologiset ja yhteiskunnalliset haasteet tuntuvat vaativan uutta, kokonaisvaltaisempaa näkökulmaa myös kestävään kehitykseen: miten ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen suhde tulisi hahmottaa?
Tässä puheenvuorosarjassa lähestyn kestävän kehityksen kysymyksiä englantilaisen taloustieteilijän Kate Raworthin (s. 1970) kehittelemän ”donitsitaloustieteen” avulla. Kuvauksen lähteenä on Raworthin 2017 ilmestynyt teos Doughnut Economics, joka julkaistiin suomeksi 2018 nimellä Donitsitaloustiede – seitsemän tapaa ajatella kuin 2000-luvun taloustieteilijä (suom. Juha Pietiläinen, Terra Cognita).
Kirjan nimessä puhutaan taloustieteestä, mutta kirja on varsin yleistajuinen ja suorastaan nautinnollinen lukukokemus kenelle tahansa, joka haluaa ymmärtää paremmin maailmaa, jossa elämme ja mitä kohti meidän kannattaa ponnistelujamme suunnata, missä sitten konkreettisesti työtämme teemmekin.
Sarjan seuraavassa puheenvuorossa kuvaan sitä, miten Raworthista tuli ”donitsitaloustieteilijä”. Sen jälkeen avaan tarkemmin Raworthin esittämää kritiikkiä valtavirtataloustiedettä ja siihen perustuvaa kehitysajattelua kohtaan sekä hänen luonnostelemansa donitsitalousmallin keskeisiä piirteitä. Lopuksi pohdin donitsimallin mahdollisia soveltamismahdollisuuksia kirkossa ja seurakuntatyössä, erityisesti diakoniassa. Tältä osin pohdinta jää alustavaksi, ideana on ennen kaikkea virittää lukijan kiinnostus tutustua itse Raworthin ajatuksiin. Uskon niiden herättävän paljon oivalluksia ja soveltamismahdollisuuksia myös kirkon työssä.
Jari Visto
TM, lehtori, Diakonia-ammattikorkeakoulu
